Blogi

25.5.2015 Aikamatka vuoteen -85

Porvoossa viime viikonloppuna nähty musiikkiloisto jatkui kuluneella viikolla Kangasalla! Nimittäin kouluni yhdeksäsluokkalaisten ilmaisutaidon ja musiikin valinnaisryhmien pitkään valmisteleman Pitkä kuuma kesä -musikaalin esitykset näkivät vihdoin päivänvalon. Valinnaisryhmien oppilailla onkin aika hektinen viikko takana; muutaman päivän sisään ryhmät esittivät musikaalin useaan otteeseen, ja yleisömäärä esityksillä nousikin valehtelematta yli tuhannen. Aikamoinen suoritus!

Taitavat yhdeksäsluokkalaiset pistivät pystyyn toden teolla mahtipontisen musiikkishown! Lavalla nähtiin upeita soolonumeroita, riehakkaita ryhmäkohtauksia, vauhdikkaita koreografioita sekä värikkäitä kasarivaatteita ja komeita itsetehtyjä lavasteita. Lukuisat työtunnit todella näkyivät lavalla, ja onnistumisen riemu esityksen jälkeen näkyi jokaisen näyttelijän ja muusikon kasvoilla. Musikaalin valmisteluun käytetyt työtunnit ovat myös silminnähden tiivistäneet esiintyjien ryhmähenkeä, mikä on tietysti aina plussaa.

Ei ole helppo paikka esiintyä satojen ventovieraiden ja koulukavereiden edessä, mutta suurimmaksi osaksi jokainen hallitsi tilanteen mainiosti. Ja vaikka se ei vielä jännittäisikään niin Popedan poikia esittäneet saivat ekstrasydämentykytystä ensi-iltaan, sillä katsomon seasta löytyivät myös Popedan keulahahmot Pate Mustajärvi ja Costello Hautamäki! Uskon, että Pate oli enemmän kuin tyytyväinen lavalla nähtyyn Pateen.

Popedan biisien lisäksi Pitkä kuuma kesä -musikaali piti sisällään Eppu Normaalin ja Juice Leskisen kappaleita. Biisit olivat hienosti valittu viemään tarinan juonta eteen päin ja valottamaan laulajan tunteita ja tunnelmaa. Omanlainen sovitus kappaleisiin toi särmää esitykseen ja lisäsi oman vivahteensa kokonaisuuteen.

Kyllä nuoret osaavat! Nyt alkaa jo pikkuhiljaa ollakin kesäfiilis; viimeinen kouluviikko peruskoulua edessä, niin minulla kuin musikaalin esittäjilläkin, ja helteetkin alkavat jo kurkistaa pilviverhon takaa! Toivottavasti tästä tulee pitkä kuuma kesä.

-Antti Järviniemi

 

11.5.2015 Fäktaren slår till

Jag var och kollade på Klaus Härös nya film Fäktaren förra veckan. Härö är en av Svenskfinlands få långfilmsregissörer. Personligen gillar jag hans grepp och han har också regisserat många filmer med vackra och djupa berättelser.

Till den lilla staden Hapsal (Haapsalu på estniska) lite efter andra världskriget, kommer den tystlåtna mannen Endel (Märt Avandi). Han ska jobba i skola nummer 2 i Hapsal som gymnastiklärare. Den osympatiska rektorn (Hendrik Toompere Sr.) tvingar också Endel att hålla en idrottsklubb för barnen. Endel, som är en av Sovjetunionens främsta fäktare, börjar lära barnen att fäktas och för många barn som mist sina pappor i kriget får de äntligen tid att tänka på någonting annat.

Endel har stridit på tyskarnas sida och han har flytt till Hapsal för att han annars kommer att skickas till Sibirien på arbetsläger. Det är ändå många som är ute efter honom och under hela filmen så var jag orolig över att han skulle åka fast.

Filmen är vacker. Det finns många vackra miljöbilder och de estniska språket i kombination med bra skådespelare ger en fräsch fläkt till skillnad mot allt annat som går på bio just nu. Detta är antagligen nog något av det bästa som finns på de stora filmdukarna i Finland för tillfället.

Man blir påmind om Estlands hårda tider efter andra världskriget, något som vi ofta glömmer i Finland, vi har haft mycket eget att tänka på just då. Filmen visar på ett vackert sätt hur man kan ge ljusglimtar åt folk, och i detta fall barn, i svåra tider genom att skaffa sig en meningsfull aktivitet.

Jag är lite kritisk till romantiken i filmen men jag erkänner att det är ganska logiskt att man söker tröst och stöd bland människor i sin näromgivning när man är illa ute. Men vid den ena onödigt långa romantiska scenen började jag himla med ögonen.

Summa summarum så var nog detta en av årets bästa filmer och jag väntar redan på Klaus Härös nästa film. Han är en av få regissörer som kan göra filmer intressanta utan att använda sig av onödigt sex eller våld. I Fäktaren är det historien, miljöerna och personerna som är viktiga.

– Emil Ehnström

 

4.5.2015 Jalkapalloa ja auringonpaistetta

20 astetta lämmintä, aurinko paistaa ja kukat kukkii! Kyseessä voisi jo onneksi olla Suomikin, mutta puhun Espanjan pääkaupungista Madridista. Pääasiallinen syy matkalleni etelään ei kuitenkaan ollut aurinko, vaikka eihän siitä suinkaan haittaa ollut, vaan Real Madridin kotiottelu, mutta siitä myöhemmin.
Hotelli, jossa yövyin sijaitsi aivan Madridin ydinkeskustan lähellä, joten matkaa ei tarvinnut tehdä kauaa löytääkseen nähtävyyksiä tai kauppoja. Esimerkiksi Madridin symboleihin lukeutuva veistos karhusta ja mansikkapuusta sekä kuningas Kaarle III:n ratsastajapatsas löytyivät käytännössä heti hotelliltamme poistuttaessa Puerta del Sol -aukiolta. Kävelymatkan päästä löytyi myöskin arkkitehtuurillisesti upea kuninkaallinen palatsi. Suurten ja upeiden virka-asuntojen ja nähtävyyksien lisäksi koko ydinkeskusta piti sisällään hienoja, aivan ”tavallisiakin” rakennuksia. Madrid erottuikin verrattuna muihin suuriin pääkaupunkeihin, joissa olen käynyt, juuri siinä, että koko kaupungin yleisilme oli koristeellinen.
CIMG7401
En tiedä muista suosituista lomakohteista Espanjassa, mutta ainakin Madrid oli ajoittain hyvin vaikea kaupunki kulkea espanjaa osaamattomana turistina, sillä monikaan paikallisista, edes asiakaspalvelutehtävissä toimivat, eivät englantia osanneet. Hyvinkin alkeelliset englannin kieliset lauseet tuottivat monissa paikoissa espanjalaisille vaikeuksia, ja monissa ravintoloissa muodollisuudet, kuten ”please” -sanan käyttö unohtuivat tarjoilijoilta, mikä sai palvelun vaikuttamaan tylyltä. Kaikkialla englannin kielistä palvelua puolestaan ei ollut lainkaan edes saatavilla, esimerkiksi Madridin merenkulkumuseossa, El Museo Navalissa, infotaulut olivat ainoastaan espanjaksi. Tosin kyseisessä museossa oli paljon nähtävääkin, joten se ei oikeastaan jäänyt haittaamaan.

Onneksi kuitenkin vielä merenkulkumuseotakin enemmän turisteja keräävissä museoissa oli panostettu englannin kieliseen palveluun. Madridin yhdessä suosituimmista turistikohteista Museo del Pradossa riitti turisteja kaikkialta maailmasta. Eikä ihmekään, sillä maan tunnetuin taidemuseo pitää sisällään valtavan määrän tunnettujen maalareiden ja kuvanveistäjien teoksia. Mainittakoon muun muassa Picasso, jonka teoksia Museo del Prado on saanut syyskuuhun asti lainaan baselilaisesta taidemuseosta.

Usein kuulee puhuttavan Ranskan tai Italian ruokakulttuurista, mutta harvemmin Espanjan. Kaduilla kulkiessaan ei kuitenkaan voinut olla törmäämättä lihakioskeihin, joissa myytiin siis pelkästään lihaa, sadoissa erilaisissa muodoissa. Toinen erikoinen piirre oli, että kaikkeen piti lisätä kananmunaa ja pekonia. Pizzoissa, hampurilaisissa, voileivissä ja jopa nakkisämpylöissä oli tarjolla kananmuna-ja-pekoni -vaihtoehto. Ja jos sellaista vaihtoehtoa ei ollut, niin ei hätää; pientä lisämaksua vastaan sai kyllä ruokaansa kananmunaa ja pekonia.

Nyt lupailemalleni Estadio Santiago Bernabéulle. Stadionille, jolla jokainen jalkapallofani (paitsi ehkä FC Barcelonan kannattajat) haluaisi käydä. Tunnelma Real Madridin kotistadionilla oli aivan ainutlaatuinen, vaikka kyseessä olikin ”ainoastaan” liigaottelu. Parhaiten tunnelman ja stadionille pääsemisen tärkeyden ehkä kiteyttää se, että vieressäni istuneet meksikolaisfanit purskahtivat onnen kyyneleisiin Meksikon tämän hetken tunnetuimman jalkapalloilijan, Javier ”Chicharito” Hernándezin, päästessä kentälle. Maaleja ottelussa riitti, mikä tietenkin ilahdutti minua ja muita madridistoja. Peli nimittäin päättyi Real Madridin 3-1 voittoon Málaga CF:stä. Etenkin seuran suurimman tähden Cristiano Ronaldon tekemä maali viimeisillä peliminuuteilla räjäytti koko katsomon.

CIMG7916 – kopio

Jalkapallohuuma ei suinkaan rajoitu pelkästään jalkapallostadioneille. Isojen seurojen otteluita spekuloitiin aamusta asti televisiossa asiantuntijoiden kera, ja uutislähetysten tärkeimmät uutiset käsittelivät jalkapalloa. Lähes tulkoon jokaisessa ravintolassa ja jopa pienimmissäkin jäätelöbaareissa oli televisio, josta tuli maan pääsarjan Liga BBVA:n otteluita. Isojen pelien aikaan olikin vaikea löytää kuppilaa, jossa olisi ollut tilaa. Santiago Bernabéun lähistö puolestaan oli koko pelipäivän täynnä enemmän ja vähemmän laittomia Real -fanikojuja.

Keväinen Madrid on ehdottomasti kokemisen arvoinen matkakohde, erityisesti jalkapallon ystäville, mutta myös muuta kulttuuria ja auringonpaistetta kaipaaville.

-Antti Järviniemi

 

30.4.2015 TuOTA yhdessä! Todellakin.

10858467_649242045222485_1969777323335177707_n

Osallistuin tällä viikolla Humakin ja Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen yhteistyössä järjestämään TuOTA yhdessä! –seminaariin Valkealla Talolla. Seminaariin kokoontui pääkaupunkiseutulaisia tuottajia, nuorisotyöntekijöitä ja taiteilijoita jakamaan ajatuksiaan ja omia kokemuksiaan siitä, millaista yhteistyötä / millaisia taideprojekteja näiden ammattialojen välillä on tehty ja mitä ne tulevaisuudessa voisivat olla. Ja pakko sanoa, että päivä oli kokonaisuutena todella, todella inspiroiva, koska aihe oli niin omaa sydäntä lähellä oleva ja päivän päätteeksi pää pursusikin ideoita tulevaa varten.

Koen itse olevani hassulla kombinaatiolla ripaus jokaista – ensisijaisesti kuitenkin taiteilijan palon ja pedagogin sydämen omaava, ja siksi myös pian valmistuva. Tulevana yhteisöpedagogina tiedän tahtovani työskennellä lasten, nuorten ja taiteen parissa – kasvattaa taiteen avulla ja tehdä sitä. Sekä itselleni omat ehtoni edellä että muille, heidän ehtonsa, tarpeensa ja taitonsa edellä. Ja mikä tärkeintä – olla rohkaisemassa heitä tekemään sitä itse, luottamaan omaan paloonsa. Siksi seminaari tuntui niin omalta ja äärimmäisen mielenkiintoiselta kokonaisuudelta, ja ehdottomasti myös oli sitä.

Päivän aikana kuultiin erilaisista nuorten taideprojekteista, joissa on ollut mukana sekä tuottajia, taiteilijoita että nuorisotyöntekijöitä. Läpikäytiin projektien onnistumisia ja haasteita, pohdittiin yhdessä kehittämisehdotuksia tulevaisuutta varten ja ideoitiin kokonaan uusia toimintatapoja. Aamupäivän luennot ja iltapäivän open space –työskentely toimivat kattavana kokonaisuutena ja ainakin minulle jäi omasta puolestani olo, että jestas, mikä määrä on olemassa mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia, mahdollisuuksia ja mahdollisuuksia. Meidän tekemämme työ on sitä, mahdollistamista. Ajatus siitä, että voi tehdä jotain itselle tärkeää ja mahdollistaa sen myötä toiselle jotain, mistä voi tulla hänelle maailman tärkeintä, on aika siisti. Kutsuisin aika hyväksi domino-efektiksi.

Päivän myötä mieleeni nousi huomio siitä, kuinka paljon on olemassa ja vaikka ja mitä, mutta kuinka minimaalisesti toisinaan tiedämme toistemme projekteista. Voi olla, että aivan todella lähellä työstetään jotain mieletöntä, mistä kuitenkin puuttuu kenties juuri sitä osaamista mitä sinulla on, mutta et vain satu tietämään siitä. Erityisesti moniammatillisissa taideprojekteissa korostuu se, kuinka suuri voima kolmella eri alan asiantuntijalla yhdessä on. Niin, kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Siksi mielestäni olisikin ensisijaisen tärkeää, että olemassa olisi yhä vahvempia verkostoja, jotta tietäisimme enemmän, mitä muut tekevät – koska mitä kaikkea onkaan mahdollista aikaansaada, kun mukana on tuplamäärä omaa intohimoaan tekeviä / toteuttavia / ohjaavia / tuottavia ihmisiä?

Tästä päästään siihen, että minusta olisi mahtavaa, jos kulttuurisen nuorisotyön kentällä uskallettaisiin tehdä vielä enemmän ja vielä rohkeammin yhä poikkitaiteellisempia projekteja. Testata, mitä tapahtuu, kun yhdistetään ennakkoluulottomasti eri taiteenlajeja harrastavia nuoria ja eri taiteenalojen ammattilaisia. Koska uskon vahvasti, että siitä syntyisi aivan äärimmäisen mielenkiintoisia asioita. Ja toivon, että jonain päivänä oman alani ammattilaisena (matkalla ollaan, all the time) voisin olla edistämässä nimenomaan tämän kaltaista työtä. Suuruudenhulluimat visiot ties mistä jättimusikaaleista ja monen sadan nuoren ja alansa ammattilaisen yhteisproduktioista saavatkin mielestäni olla suurudenhulluja ja unelmoida aidosti yli. Koska eihän muuten mitään ole mahdollista edes saavuttaa. Ainiin. Ja kun sillä taiteella ei ollut niitä rajojakaan. Onneksi!

Muistan aina, kun ensimmäisen harjoittelupaikkani oma ohjaaja sanoi minulle, että asioita ei koskaan pidä pelätä toteuttaa erilaisella, aiemmasta poikkeavalla tavalla. Mieluummin testaa pelotta jotain uutta, koska ei se lopulta kamalan pieleen voi mennä. Ja vaikka menisi, niin siitä jos mistä oppii ja oppiminen on aina = onnistuminen. Taiteilija-nuorisotyöntekijä-tuottaja –kombolla voidaan taatusti saavuttaa (ja on saavutettu jo nyt) huikeita asioita ja tätä uusien asioiden rohkeaa testaamista ja tekemistä haluan myös itse olla yhtenä päivänä pelotta edistämässä kulttuurisessa nuorisotyössä.

-Minna

 

 

27.4.2015 Interaktiv teater: Sädekehävaikutus

För några dagar sedan var jag på pjäsen Sädekehävaikutus som görs av studerande på Teaterhögskolan vid Konstuniversitet i Helsingfors. Innan publiken blivit insläppt i salen så kommer kvinna ut och börjar stirra konstigt på folk. Hon ser glad ut när hon stirrar på män och frågar några vad de heter.

Hon kommer också fram till mig och frågar med naivitet och lycka i blicken vad jag heter. Emil, svarar jag. ”Eeemil Wooooow!” säger kvinnan med beundran i rösten. Sedan kommer en man ut i korridoren och säger åt kvinnan att hon inte kan hålla på så där. Han säger att det inte är okej att gå runt och flörta med äldre män när man är en 15-årig tjej.

Pjäsen handlar om Viva (spelas av Diana Tenkorang) , den sexgalna 15-åriga tjejen som bor med sina föräldrar (som spelas av Chike Ohanwe och Sonja Salminen) och sin bror (som spelas av Heikki Ranta) i ett ruckel i utkanten av en stad. Familjen har väldigt ont om pengar och mamman jobbar som städerska med pappan är apatisk, analfabet och kanske lider av något trauma. En ganska så söndrig familj. För att lösa pengaproblemen börjar familjen uppmuntra Viva att ta betalt för sitt kuckelikuu.

Det börjar sedan gå bättre och familjen kan börja bo i en riktigt lägenhet. Ända tills pappan hänger upp en reklamskylt där han det står att man får köpa tjänster av hans 15-åriga dotter. Föräldrarna hamnar båda i fängelse och barnen flyttar till olika fosterfamiljer.

Sädekehävaikutus utmanar normer på en helt ny nivå. De tar upp klasskillnader i samhället och också problematiken med prostitution. Pjäsen förflyttar sig också hela tiden och medan det är kaffepaus så får publiken måla och leka modellera. Vi förflyttar oss också under pjäsen från en liten och hög åskådarplats till att hela publiken sitter i en ring runt skådespelarna. Man är hela tiden med i pjäsen och det känns mer som en upplevelse än som ett skådespel.

-Emil Ehnström

 

23.4.2015 ”In learning you will teach and in teaching you will learn.”

Taiteilijuus. Pedagogius. Mitä niistä tulee, kun ne yhdistää? No. Pureudutaan siihen seuraavassa eri taiteentekijöiden työtä pohtivassa postauksessa. Musiikkipedagogi Lea Kaijansinkon tapauksessa vastaus on, että viulisti ja Sibelius-Akatemiasta valmistunut musiikinopettaja. Lea oli lukioni musiikinopettaja ja historiaamme kuuluu niin musikaali-projektin työstäminen kuin monet lauluyhtye-esiintymisetkin. Tällä hetkellä Lea opettaa musiikkia lappeenrantalaisessa lukiossa ja on erikoistunut nimenomaan erilaisten musiikki-produktioiden tuottamiseen. Hänellä on pitkä tausta musiikkipedagogina, ja sen tiimoilta haastattelinkin häntä seuraavaan postaukseeni eri taiteentekijöiden työstä, joten – millaista on yhdistää oma taiteilijuus ja muiden opettaminen?

Lea päätyi opiskelemaan viulua jo 5-vuotiaana musiikkiopistoon. Hän kokee kasvaneensa kiinni musiikkiin, koska se oli koko ajan läsnä kaikkialla. Yläkoulussa hän varmistui siitä, että musiikista tulee hänelle ammatti ja hetkeä myöhemmin päivänselvältä asialta tuntui, että Lea haluaa opiskella nimenomaan musiikinopettajaksi. ”Kimmoke siihen tuli omasta musiikinopettajasta, et tää vois olla kivaa ja tää vois olla miun juttu. Musiikki oli niin iso osa elämää, et ei sitä voinut ees kuvitella tulevaisuutta ilman musiikkia.” Lea sanoo, että päätös opiskella nimenomaan opettajaksi tuntui alusta asti luontevalta – hän oli tehnyt pitkään omaa viulistinuraa, mutta ajatus muiden opettamisesta kiehtoi ja pääsykokeissa varmistui, että ”tää on se juttu”. Seuraavat vuodet Lea vietti Sibelius-Akatemiassa ja koki, että se oli todella hänen oma paikkansa.

Lea näkee itsensä sallivana ja suvaitsevaisena pedagogina, ja pyrkii aina omalla persoonallaan luomaan kannustavan ilmapiiriin taiteen tekemiselle. Hänen mielestään nimenomaan ilmapiiri, jossa läsnä on luottamus, mahdollistaa uskaltamisen. Tärkeää ei ole määrittää, mikä on oikeaa ja mikä väärää – tärkeintä on vain tehdä. ”Taiteen tekeminen on sellanen prosessi, ja se voi olla sen ihmisen ittensä kannalta kaikista tärkeintä nimenomaan se tekeminen – ei se, kuulostaako se just samalta ku levyllä. Se ite juttu merkkaa kaikista eniten.” Uskaltaminen ei kuitenkaan aina ole helppoa ja haastavimmaksi asiaksi opettajan työssä Lea kokeekin sen, kuinka saada oppilaat heittäytymään ja olemaan välittämättä turhista suorituspaineista, joita koulumaailma toisinaan luo.

No entä mikä on parasta musiikinopettajana olossa? ”Ehdottomasti onnistumisen hetket. Aiemmin parasta oli omat flowt, mutta nykyään flow tulee siitä kun näkee, et joku on älyttömän fiiliksissä lavalla. Et se seisoo siellä sen oman asiansa takana ja luottaa samalla kuitenkin siihen miun arviointikykyyn. Hienointa on se siitä syntyvä yhteys.” Opettamisen lisäksi Lea toki työstää myös omaa taidetta. Hän kertoo oman toimintatapansa olevan hyvin impulsiivinen ja ideat voivat lähteä mistä tahansa – pitkäjänteistä työtä hän ei kuitenkaan koe omakseen, koska asiat ympärillä muuttuvat jatkuvasti ja ajatuksia voi yhtäkkiä tulla mieleen mistä tahansa ympärillä olevista virikkeistä. Taiteen Lea näkee väylänä ilmaista itseään ja käsitellä omia tunteitaan, mikä korostuu erityisesti nuorten kanssa työskenneltäessä. ”Taide ei koskaan synny ilman syytä. Se herättää tunteita, heijastelee omaa aikaansa ja sitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Se koskettaa ihmistä aina kokonaisvaltasesti.”

Hienoimmat hetket liittyvät Leasta usein yhteisiin projekteihin ja koko matkaan, mikä niitä työstäessä on yhdessä kuljettu. ”Ikimuistosinta on usein se, kun ollaa tehty joku isompi projekti ja kun se on ohi ja kaikki seisoo siinä lavalla ja kumartaa. Se hetki on aina itkettävän onnellinen. Ja siihen kiteytyy se, miten se yhdistää ihmisiä. Ja kun näkee, miten hyvä niillä on olla siinä hetkessä. Sillon sen flown pystyy aistimaan.” Pikakelauksella myös omaan mieleeni palasi tätä kirjoittaessa hetki, kun musikaaliviikon viimeisen esityksen jälkeen lukuvuoden kestänyt projekti oli ohi ja seisoimme koko satapäinen joukko lavan reunalla kumartamassa. Siellä halattiin, naurettiin, itkettiin ja totta, oltiin aivan kamalan onnellisia.

Sen kokeneena ei ole vaikeaa ymmärtää, mitä Lea mainitsemallaan flowlla tarkoittaa. Ei todella.

-Minna

 

21.4.2015 Arbeit macht frei?

Hallo ja terveisiä Saksasta! Minä ja muut kouluni yhdeksäsluokkalaiset A-saksan lukijat teimme matkan historiallisesti ja kulttuurillisesti tärkeään kaupunkiin, Berliiniin. Matkasta ja nähtävyyksistä sai todella paljon irti, sillä mukana matkassamme olivat koulumme historian ja yhteiskuntaopin opettaja ja rehtori, joka niin ikään on toiminut samaisten aineiden opettajana.

Yhden päivän vietimme kokonaan Itä-Berliinin puolella. Nähtävyyksistä ensimmäisenä vierailimme Berliinin muurilla. Toinen toistaan hienompien graffitien täyttämä muuri kuhisi koko puolentoista kilometrin matkalta turisteja. Mieleeni jäi etenkin ehkä tunnetuin muurin graffiteista; graffiti Leonid Brehznevin ja Erich Honeckerin suudelmasta. Muurilta menimme Alexanderpltatzilla sijaitsevaan Berliinin televisiotorniin. Euroopan neljänneksi korkeimman rakennuksen näköalatasanteelta näimme hyvin pitkälle hyvän sään ansiosta. Saman päivän aikana kävimme vielä DDR-museossa ja toisen maailmansodan aikana rajanylitysmuseona toimineessa Checkpoint Charliessa ja sen museossa. Checkpoint Charlien museo oli oikein informatiivinen ja mielenkiintoinen. Ihmisten mitä oudommat karkaustavat Itä-Saksasta toiselle puolelle yllättivät kekseliäisyydellään.

2015 antin berliini 1077

Seuraavan päivän vietimme puolestaan Länsi-Berliinin puolella ja Saksan historiallisessa keskustassa. Aamusta kävimme Saksan valtiopäivätalolla. Tarkoituksenamme oli käydä talon lasikupolissa sisällä, mutta tämäkin nähtävyys veti jo aamuvarhain paljon turisteja puoleensa, ja näin ollen jonotusaika olisi venynyt turhankin pitkäksi. Tämän vuoksi suuntasimmekin Brandenburgin portille, yhdelle Berliinin symboleista.

Etenkin Länsi-Berliinin puolella sijaitsevissa nähtävyyksistä näkyi Saksan nöyryys toisen maailmansodan käsittelyssä. Harva maa on tuonut yhtä näkyvästi virheitään esille sodan osalta kuin Saksa. Holokaustimuistomerkki on yksi esimerkki näistä. 2711:stä erikokoisesta betonisesta laatikosta muodostuva kahden hehtaarin alue on mielestäni hieno ele Saksalta. Muistomerkiltä kivenheiton päässä sijaitsee myös Führerbunker eli Hitlerin bunkkeri, jossa hän teki sodan päätteeksi itsemurhan. Vastapainoksi Berliinistä löytyy tietysti myös voitettuja sotia kunnioittavia muistomerkkejä, kuten Siegessäule eli Voitonpylväs, jonka huipulla kävimme.

45:n minuutin junamatkan päässä Berliinistä sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri, jossa pääsimme käymään. Kaikki koulussa kuullut hirveydet, joita keskitysleireillä tehtiin suorastaan hyökkäsivät vierailijan kasvoille. Kaksi ennallistettua asuntolaparakkia osoittivat konkreettisesti vankien huonot olot. Yksi sairaalarakennus oli myös ennallistettu. Rakennuksien tietolaatikoista löytyvät  ja audioguiden sekä opettajiemme kertomat tietoiskut toivat paljon uutta ja silmiä avaavaa tietoa juutalaisten, homoseksuaalien, kommunistien ja monien muiden ihmisryhmien kurjasta kohtalosta. Oli hyvä, että tietoa oli tarjolla monissa muodoissa, kuten elokuvana, sillä pelkkien tekstien lukeminen olisi ollut näin isossa paikassa väsyttävää ja vieläkin masentavampaa. Kierroksen lopusta löytyi alkuperäiset polttouunit ja kaasukammio. Keskitysleirivierailun jälkeen oli hyvä ratkaisu päästä positiivisempiin ajatuksiin. Ilta-auringon valaisema maisema Berliinin tuomiokirkon tasanteelta vei ajatukset pois keskitysleiristä.

Matkamme tarkoitus oli, että jokainen pääsee käyttämään saksan kielen taitoaan ja tutustumaan Saksan kulttuuriin ja historiaan ja uskon, että matka onnistui tarkoituksessaan. Kaiken lisäksi viiden päivän aikana kolmena päivänä oli yli 15 astetta ja aurinko paistoi, mikä on tietenkin aina plussaa. Berliinissä olisi voinut viettää vaikka toiset viisi päivää, mutta toisaalta kotiin on aina kiva palata, jälleen yhtä kokemusta rikkaampana.
antti berliininmuuri
-Antti Järviniemi

 

13.4.2015 Glad vårmusik!

Nu har det äntligen börjat bli vår. Snön har smält nu för kanske tredeje gången och man jag har redan sett tussilagon vid vägrenen. Jag gillar våren. Det är en glad årstid. Därför har jag också börjat lyssna på lite gladare musik. Här kommer nu ett par av mina personliga favoriter som jag gillar att lyssna på då det blir vår.

Mark Ronson – Uptown Funk ft. Bruno Mars. Den här låten har kommit ut i november förra året. Den får till och med mig att vilja dansa. Eller åtminstone att vicka på huvudet i takt med musiken. En otroligt glad låt, som bara kräver att man har ett leende på läpparna när man lyssnar på den.

Sara Bareilles – Brave. Den här låten från 2013 är inte lika dansframkallande som den förra men den ger i alla fall mig gott humör. Jag rekommenderar att du kollar videon. Den ger ett ordentligt lyft åt låt som annars kan gå förbi som ”en annan radiolåt”.

Sväng – Kua Kua Kome Kiki. Det här är lite annorlunda. Det här är en kvartett som spelar munspel i olika storlekar. De är faktiskt från Finland och väldigt unika. Det är också deras musik. Den låter inte riktigt som någonting annat jag hört. Men jag gillar det. Och jag blir glad över att det finns människor som verkligen har en munspelskvartett för det är verkligen någonting annat än, tja, typ det mesta.

Lake Street Dive – I Want You Back. En mycket bra cover av Jackson 5:s klassiker. Kolla in videon när de spelar på en trottoar i Boston, bandets hemstad. De spelar mycket indie och jazz och gillar att göra om låter till sina egna. Stämmor tillsammans med kontrabas är någoting som sällan slår fel och också nu har det blivit rätt. Plus en suverän trumpet. Det här är bra.

Emil Ehnström

 

9.4.2015 Don’t stop the music

Ääni on pehmeä ja siinä on ripaus jamiecullumaista fraseerausta. Esiintyjä äänen takana on hymyilevä, lavalla oloa rakastava ja tänä keväänä ammattimuusikoksi valmistuva laulaja. Olen kuullut tätä ääntä aika monessa paikassa ¬- omasta kodistani aina Provinssirockin lavalle asti. Sen takana on ystäväni Ville Torniainen, 22, joka opiskelee viimeistä vuottaan Helsingin Pop & Jazz-konservatoriolla laulua. Hän on säveltänyt ja sanoittanut omaa musiikkiaan koko nuoruutensa ja muusikon työ on hänen kutsumuksensa, tapa olla oma itsensä ja hengittää. Matkustetaan tällä kertaa musiikin ja sen luomisen maailmaan Villen mukana, 3. osassa eri taiteentekijöiden työtä.

Miksi juuri musiikki? ”Mikä tahansa muu asia tuntuis itsensä huijaamiselta. Musiikki on se ilma, mitä hengittää. Musiikki on toisaalta myös sivutuote oman itsensä etsimisestä, musiikin tekeminen on mulle just sitä oman itseni etsimistä ja toteuttamista. Se määrittää niin ison osan mua.” Ville on laulanut koko ikänsä. Hän tulee musikaalisesta perheestä ja taaperosta asti musiikki on ollut elämässä läsnä. Ville on myös musiikin myötä kasvanut esiintyjäksi – kuorot, bändiviritelmät ja musiikkiopistossa opiskelu tulivat nuoruudessa tutuiksi, ja heti lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan Pop & Jazz-konservatoriolle laulun koulutusohjelmaan. Muuta tietä hän ei koskaan ole tullut edes ajatelleeksi kuin musiikki.

Ville rakastaa niin esiintymistä kuin oman musiikin työstämistä. Hän kertoo, että hänen tapansa luoda on hyvin impulsiivinen – ennalta ei koskaan voi päättää, miten uusi biisi tai biisin alku saa syntynsä. ”Sä voit tehdä asioita, jotka altistaa luovuudelliseen ajatteluun, mut tärkein asia on se, et sä annat sun luovuudelle tilaa tulla. Se on se eka impulssi. Kaikki lähtee liikkeelle siitä.” Villelle musiikin tekeminen jakautuu kahteen vaiheeseen: siihen ensimmäiseen, eli impulsiiviseen intuitioon, joka voi olla esimerkiksi rytmi, sanat tai melodia. Toisessa vaiheessa hän palaa aina siihen alun impulssiin, mutta keskittyy enemmän teknisyyteen, sointujen hakemiseen ja eri ratkaisujen testaamiseen. Aina luominen ei kuitenkaan ole yhtä elämää suurempaa flow-tilaa: ”Puhtaimmillaan kyse on siitä ekasta impulssista. Sen jälkeen sä yrität löytää fragmentteja, joilla päästä takasin siihen. Jos se impulssi on ollut tarpeeks vahva, pääset siihen helpommin – toisinaan taas täytyy antaa sille aikaa ja osa matskuista päätyyki pöytälaatikkoon oottamaan.” Parasta on nähdä lopulta oman työn jälki – se, että alun impulssi kantoi.

Musiikin opiskelua Ville kuvailee haastavaksi, mutta paljon antavaksi. On tärkeää muistaa, että koulusta ei haeta statusta omalle muusikkoudelle vaan koulu nimenomaan kasvattaa ja tarjoaa työkaluja, joilla työstää sitä. Kaikista hienoin koulun mukanaan tuoma asia on monipuolisuus – päätyy projekteihin, joihin ei ehkä muuten päätyisi, löytää itsestään puolia, joista ei muuten tietäisi ja saa ympärilleen mielettömän verkoston toisia muusikoita. Mutta tärkeää on, että itseään ei ala liikaa vertaamaan muihin. Jokainen tekee kuitenkin omaa juttuaan, koulu ei ole kilpailua varten. ”Tärkeintä on, ettei koskaan unohda, miks alun perin alotti tekemään sitä, mitä tekee. Siitä tunteesta on aina muistettava pitää kii.”

Taide on Villestä puhtaimmillaan tunteen vangitsemista. Ja ylipäätään sitä, että se herättää tunteita, koskettaa. ”Taide tarjoo ympäristön tunteiden kanavointiin, tutkiskeluun, suruun, iloon – ihan kaikkeen. Se ei oo sidoksissa mihinkään, kuka tahansa voi olla tasavertanen sen tarjoomassa ympäristössä. Taide ei kato et ketä se koskettaa, ja se yhdistää. Siinä on se joku.” Myös esiintyminen on aina upea kokemus. Ville kuvailee lavalla oloa ns. keskusteluksi yleisön kanssa, ja jos yhteys syntyy ja kemia toimii, se on aivan parasta. Yksi muisto nimenomaan oman musiikin esittämiseen liittyen on kuitenkin ylitse muiden: ”Ekat bänditreenit, missä vedettii mun omaa biisiä. Se, et näki, miten se sytty niissä treeneissä ja bändi soitti just sen tunnetilan, minkä mä olin selittäny niille. Se tunne meni siihe musiikkiin. Ja se oli kyllä sellanen tippa linssissä –hetki.”

-Minna

 

6.4.2015 Parsifal yhdistää teatterin ja sirkuksen

Trikkausta, breikkausta, tankotanssia, sirkusta, tanssia sekä tuli- ja glowesityksiä! Tätä kaikkea ja paljon muuta on lauantaina maailman ensi-iltansa Tampere-talossa saanut Parsifal.

Team Uniton tuo alunperin keskiaikaisen ritarieepoksen uskomattomalla tavalla 2010-luvulle. Wagnerin säveltämät oopperateokset on korvattu Petra Poutanen-Hurmeen säveltämällä live-musiikilla, ja vuorosanat on korvattu kokonaan liikkeellä.

”Teos käsittelee nykyihmisen suhdetta itseensä, ympäristöönsä ja muutokseen. Parsifal muistuttaa samalla ekologisen elämäntavan tärkeydestä”, kerrotaan Tampere-talon nettisivuilla. Teoksen juoni jäi suurimmaksi osaksi epäselväksi ja häilyväksi vuorosanojen puuttumisen vuoksi, mutta se lienee toissijaista näin visuaalisesti upean esityksen kohdalla. Ekologisuus sen sijaan tuli esiin hienolla tavalla. Spektaakkelin lavastukset nimittäin oli tehty täysin kierrätysmateriaalista. Sen lisäksi Parsifal osallistui symbolisesti Earth Hour -tempaukseen sammuttamalla näyttämön valot minuutiksi kesken esityksen.

Ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana esiintyjissä näkyi hieman ensi-illan jännitystä. Joukkokohtauksissa liikkeiden samanaikaisuus ja kaikki liikkeet eivät oikein osuneet kohdalleen, mutta mitä pidemmälle ilta eteni, sitä vauhdikkaammin ja itsevarmemmin esiintyjät ottivat lavan haltuunsa. Aivan kirjaimellisesti. Lava ei ollut hetkeäkään tyhjänä, ja isoa näyttämöä käytettiin monipuolisesti hyödyksi. Myös koreografiat olivat monipuolisia ja liikesarjat toinen toistaan hienompia. Katsoja voi vain kuvitella kuinka monta tuntia liikkeiden harjoitteluun on kulunut.

Koska vuorosanoja ei ollut, puvustus, valaistus, musiikki ja takaseinällä pyörineet videopätkät nousivat suureen osaan juonen kannalta. Musiikki ja valaistus määrittivät pitkälti kohtauksen tunnelman, ja videopätkät muodostivat tapahtumapaikan. Tampere-talon täysi katsomo eli koko esityksen ajan mukana. Esiiintyjät saivat raikuvia aplodeja niin esityksen jälkeen kuin sen aikanakin. Katsojia oli vauvasta vaariin ja uskon, että kukaan ei jäänyt kylmäksi.

Parsifal on ehdottomasti koko alkuvuoden järisyttävin kotimainen spektaakkeli!

-Antti Järviniemi

 

Tietoa kirjoittajista

Emil Emil Ehnström är en 20-årig kille som studerar journalistik på Social-och Kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet. Han gillar lugn och meningsfull musik och har svårt att tampas med 80-tals punk. Även teater, franska filmer och roliga noveller är kulturformer som Emil uppskattar högt.

Antti Antti Järviniemi on vuonna 1999 syntynyt kangasalalainen nuori. Hän kuuluu Kangasalan Nuorisovaltuustoon ja Tampereen Pallo-Veikkojen jalkapallojoukkueeseen. Urheilun lisäksi Antti harrastaa kirjojen lukemista, musiikin kuuntelemista sekä kirjoittamista.

Minna Minna Jauho on 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija Helsingistä ja toimii tämän kevään Nuori Kulttuuri – säätiön harjoittelijana. Hän työskentelee eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa ja kokee omaksi vahvuudekseen taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön. Minna harrastaa tanssia, valokuvaamista ja kirjoittamista.

 
 
css.php