Blogi

18.4.2016 Some valtaa elokuvasalitkin!

Onnenonkija on ensi-illastaan saakka pitänyt kärkisijaa Finnkinon katsotuimpana kotimaisena elokuvana. Minka Kuustosen sekä Olavi Uusivirran tähdittämä komedia on ensimmäinen suomalainen sosiaaliseen mediaan sijoittuva elokuva.

Onnenonkija -elokuvan kotisivuilla elokuvan kirjoitetaan kertovan ”tytöstä, joka ei osaa olla köyhä ja pojasta, joka ei osaa olla rikas”. Tämä summaa aika hyvin elokuvan punaisen langan. Muotibloggaaja Marjan blogi on hänen omissa silmissään menestyneempi, kuin mitä todellisuus on. Pitääkseen lukijakuntansa Marja shoppailee jatkuvasti uusia vaatteita, mikä lopulta ajaa hänet talousongelmiin. Ratkaisuksi rahapulmaan Marja tavoittelee rikkaan perheen poikaa Olavia, jolla sosiaalinen kanssakäynti naisten kanssa on, jos mahdollista, vielä vieraampaa kuin mediassa.

Vaikkakin tämä kirjoittamani Nuori kulttuurin blogi on monella tapaa hyvin erilainen verrattuna Marjan lifestyleblogiin, oli Marjan ongelmat hyvin samaistuttavia. Jo pelkästään aktiivisena somen käyttäjänä oli elokuva aihepiiriltään mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Marja on tietysti hahmona melko äärimmäisyyksiin viety tapaus somekäyttäytymisestä, ja luonnollisesti sen on tarkoitus olla humoristinen, komediasta kun on kyse. Kärjistyksestä huolimatta tajusin elokuvan aikana, että teen itsekin monia typerältä vaikuttavia asioita somen vuoksi. Erityisesti nuorille Onnenonkija voi olla hauska ja silmiä avaava kokemus, koska se antaa melko paljon itsetutkiskelun aihetta. Onko se tykkääjien ja seuraajien lukumäärä nyt loppujen lopuksi niin tärkeätä?

Viimeisen kahden vuoden aikana some on laajentanut reviiriään huimasti. Youtube ja Instagram työllistävät nuoria kotimaan mittasuhteissa runsaasti, mutta se voi myös toimia ponnahduslautana globaalille menestykselle, esimerkkinä vaikkapa Smokahontas eli Sara Maria Forsberg. Eikä somen itsessään edes tarvitse työllistää, vaan se voi toimia reittinä esim. laulajan uralle, kuten Benjaminille on käynyt. Vaikka some onkin ilmiönä suhteellisen uusi, kasvaa se jatkuvasti. Monilta nuorilta ja nuorilta aikuisilta somekäyttäytyminen unohtuukin helposti. Onnenonkijan yhtenä tarkoituksena onkin varmasti ollut herättää nuoria ajattelemaan somea myös uhkana eikä pelkästään mahdollisuutena.

Juuri elokuvan käsikirjoitus onkin varmasti yksi tärkeimmistä yksittäisistä tekijöistä, miksi Onnenonkija pitää hallussaan katsotuimpien kotimaisten elokuvien ykkössijaa. Aihepiiri iskee siihen kohdeyleisöön, joka käy eniten elokuvissa, eli nuoriin. Ja eihän komediaelokuva olisi hyvä, jos se ei naurattaisi. Myös näyttelijöiden suoritukset olivat ratkaisevia tämän suhteen. Tämä oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa Olavi Uusivirta näyttelee, ja täytyy myöntää, että yllätyin hieman. En ole hänen musiikkiinsakaan sen tarkemmin perehtynyt, mutta minulle on jostain syystä jäänyt hänestä melko kuiva mielikuva. No, nyt ei ole enää sitä mielikuvaa. Olavi oli aivan loistava Olavina! Naisten kanssa kykenemättömän höntin rooli sopi hänelle loistavasti. Myös Minka Kuustonen oli erinomainen roolissaan. Niin ikään, en ole ennen nähnyt hänenkään suorituksiaan valkokankaalla. Mutta varmasti jatkossa menen katsomaan.

Etenkin nuorille suositeltava elokuva. Miksei myös aikuisille, vaikka he eivät välttämättä niin perillä somemaailmasta olekaan. Mutta ennen kuin alatte leffan inspiroimina bloggaamaan, vloggaamaan tai instagrammaamaan niin kysykää nuorilta ensin neuvoa, joohan?

-Antti Järviniemi

 

4.4.2016 Eihän kerrota tästä kenellekään, eihän?

Kari Hotakaisen uusin teos Henkireikä on yksinkertaisuudessaan erinomainen romaani. Kirjan tapahtumat pyörivät kolmen henkilön ja heitä yhdistävän kuoroharjoituksen ympärillä. Teoksen kantavia teemoja ovat, miten ihminen ajautuu ylittämään rajan ja kuinka ihmisestä itsestään riippumattomat asiat vaikuttavat ratkaisevastikin elämään.

Hienointa kirjassa on mielestäni se, miten Hotakainen ottaa lukijan haltuunsa. Kuten sanottua, kirja on melko yksinkertainen, mutta siitä huolimatta, tai ehkä jopa sen ansiostakin, niin vakuuttava. Parilla hassulla henkilöllä ja muutamalla juonenkäänteellä saadaan aikaan lukijan kahlitseva kertomus. Kerronnalliset ratkaisut toimivat upeasti juonen kanssa ja palvelevat tarkoitustansa. Esimerkiksi kertojan lukijalleen osoittama vuoropuhelu luo hyvin intiimin ja painostavan tunnelman. Mielenkiintoinen yksityiskohta, johon kiinnitin lukiessani huomiota on se, kuinka paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikkia teoksen henkilöitä kutsutaan heidän ammattinimikkeillään tai jollain ulkoisen olemuksen seikalla, ei nimillä.

Lukukokemusta palvelee se, kuinka pitkään Hotakainen onnistuu pitämään korttinsa piilossa. Ratkaisu on säästetty niin tappiin saakka kuin vain mahdollista ja lukijan kysymyksiin vastataan vasta aivan loppumetreillä. Vaikka ratkaisua on pitkitetty, on teos pidetty tiiviinä pakettina. Kirjan vähäisissä aineksissa olisi löytynyt potentiaalia vielä pariksi sadaksi sivuksi lisää. Tässäkin suhteessa Hotakainen on käyttänyt harkintakykyä ja tehnyt oikean ratkaisun. Jos juonta olisi lähdetty venyttämään ja venyttämään olisi ote lukijaan varmasti löystynyt, ellei jopa irronnut kokonaan. Kirjan kauneus piilee juuri siinä, ettei siinä ole mitään ylimääräistä.

Hotakaiselle tuttuun tapaan kirja sisältää kauniita kielikuvia ja vertauksia. Vastapainoksi kirjasta löytyy myös melko paljon keinotekoisen kuuloisia sanaleikkejä. Paikoittain tuntuu jopa kuin Hotakainen ei ottaisi lukijaa tosissaan ja sortuisi ylimieliseen puolivillaiseen kikkailuun. Toisaalta täytyy nostaa hattua, jos Hotakainen pystyy vasurilla siihen, mihin moni kirjailija ei pysty edes koko uransa aikana. Osittain kepeällä kädellä kirjoittaminen keventää kirjan tapahtumia, mikä tulee paikoittain ihan tarpeeseen.

Kirjan kahlitsevuus ei varmastikaan lopu kirjan loppumiseen. Kirjan melko raskaatkin aiheet ja teemat herättävät lukijan ajattelemaan. Ei ehkä vielä kirjan lukemisen aikana, mutta kun antaa kirjan kypsyä ajatuksissa hetken aikaa niin eiköhän sieltä jotain synny. Itseäni herätti ajattelemaan se, miten kuka tahansa pystyy murhaan. Vaikka kuinka itsekin kuvittelin, että ”en minä ainakaan pystyisi tappamaan ketään”, niin kirja kyllä pyyhkii tuolla ajatuksella lattiaa reippaalla kädellä. En tiedä kuinka paikkaansapitävää tilastotietoa kirjassa oli, mutta sen mukaan sadasta ihmisestä kaksi yrittää elämänsä aikana murhaa ja toinen heistä onnistuu. Aika hurjaa, varsinkin kun kyse on vielä murhasta, eli harkitusta teosta, eikä taposta.

Kirjan moraali on melko häilyvää. Kertoja syöttää lukijalle ajatusta, että olisi oikein tehdä mitä vain, jos elämässä on kaikki riittävän huonosti. Ikään kuin, jos elämässä on vaikeita tilanteita niin olisi oikeutettu korjaamaan ne keinolla millä hyvänsä. Kirja vaatii siis omaakin harkintakykyä ja haastaa ajattelemaan nyky-yhteiskuntaa ja sen kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Kirja ei sovi aivan kenelle tahansa. Etenkin alkuun kirja vaatii lukijalta keskittymiskykyä, jotta kirja pääsee vauhtiin ja pääsee siihen sisään. Ei saa myöskään olla kärsimätön. Kirja käy järkeen, kunhan malttaa mielensä. Mielellään suosittelen myös hieman kokeneemmille lukijoille, mutten tietenkään kiellä muiltakaan. Kyllä kirjasta selviää, vaikka olisi hitusen vähemmänkin lukukokemusta, sillä Hotakaisen kerronta soljuu eteen päin vaivattomasti.

Henkireikä on upea romaani, jollaisen kirjoittamiseen ei pystyisi kukaan muu kuin Kari Hotakainen. Ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja.

-Antti Järviniemi

 

21.3.2016 Vauhdikasta menoa Ladan kyydissä

Tampereen työväen teatterissa tämän kevään ajan pyörivä Lada on repäisevä ja mukaansatempaava energiapläjäys. Wolfgang Herrndorfin Ladaromaaniin perustuvaa näytelmää tähdittävät Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen sekä Anton Äikäs.

Kahdeksasluokkalaiset pojat Maik ja Tschick eivät ole luokkansa suosituimpia ja karismaattisimpia kolleja. Ja tämäkös heitä ihmetyttää. Kesäloma alkaa ja luokan kuumin tyttö Tatjana päättää pitää bileet. Kuinka ollakaan Maik ja Tschick ovat ainoat, jotka jäävät ilman kutsua. Tästä suivaantuneena Tshcick päättää järjestää heille omaa tekemistä varastamalla auton. Neljätoistavuotiaiden poikien lähtiessä varastetulla autolla ympäri Saksaa mikään ei luonnollisestikaan voi mennä pieleen, eihän?

Jos esitystä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla olisi se varmaan ’huhhuh!’. Oli ällistyttävää miten liki kaksituntinen näytelmä voi olla niin intensiivinen läpi koko esityksen. Kovasta temmosta huolimatta näyttelijät hoitivat homman ilmiömäisesti. Etenkin Anna-Elisa Hannula ansaitsee erikoismaininnan. Hän oli lähes koko ajan lavalla, lauloi, soitti saksofonia, juoksi ja hyppi ympäri lavaa, otti yleisöä mukaan, esitti useampaa roolia ja vaikka mitä vielä. Uskomatonta venymistä! Tietenkin unohtamatta muita näyttelijöitä, jotka niin ikään musisoivat vähän väliä ja vaihtoivat rooleja lennossa.

Esityksessä oli käytetty hyvin erikoisia ja monipuolisia teknisiä ratkaisuja. Välillä näyttelijät menivät bäkkärille näyttelemään, ja sitä seurattiin livenä salin puolella seinille heijastettuna. Välillä taas seinille heijastettiin, kun joku näyttelijöistä otti itse kameran käteen ja kuvasi yleisöä tai Maikia ja Tschickiä esittäviä nukkeja. Etenkin tällaiset kohtaukset, joissa poikettiin perinteisestä näyttelemisestä sekoittivat osaltaan tarinan kulkua etenkin, kun bäkkärillä mikit pätkivät ja niin päin pois. Toisaalta sekavuus sopi hyvin tarinan aiheeseen ja tunnelmaan, eikä sinänsä haitannut.

Musiikki vei hyvin tarinaa eteenpäin ja rytmitti tehokkaasti vauhdikasta menoa. Sen lisäksi, että näyttelijäkolmikko näytteli todella taitavasti myös soittimet pysyivät hallussa kaikilla. Hienointa oli ehkä kuitenkin, kuinka missään musiikkikohtauksessa soittimen esiin ottaminen ei tuntunut väkinäiseltä tai irralliselta muuhun juoneen verrattuna. Jokainen musiikkikohtaus oli selvästikin tarkkaan harkittu. Ne nivoutuivat hyvin tarinaan ja kuljettivat sitä. Esimerkiksi auton ajaminen oli oivaltavasti kuvattu tietyllä rumpukompilla.

Juoni oli mielestäni melko tylsä. En ole Ladaromaania lukenut, mutta kirja on suhteellisen menestynyt. Uskon, että tarinaa oli jonkin verran yksinkertaistettu näytelmää tehdessä. Kehnosta juonesta huolimatta esitys oli todella viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Maikin ja Tschickin vuorosanoissa käsiteltiin hienosti teineille keskeisiä aiheita, kuten seksuaalisuus, ulkopuolisuus, ystävyys ja tulevaisuus. Henkilöt olivat vakuuttavia ja käsittelivät aiheita samaistuttavasti.

Suosittelen ehdottomasti etenkin niille, jotka eivät muutoin juurikaan teatterissa käy tai, joilla on mielikuva, että näytelmät ovat pitkäveteisiä ja väsyttäviä. Koska Lada ei missään nimessä ollut.

-Antti Järviniemi

 

15.2.2016 Lukio-opiskelusta voi TYKätäkin!

Noin kahdeksan kuukautta sitten sain kuulla, että minut on hyväksytty Tampereen yhteiskoulun lukion opiskelijaksi. Sittemmin TYKissä opiskelemani kuusi kuukautta ovat olleet tähän astisen pian 10 vuotta kestäneen kouluaikani kirkkaasti parhaat ja ikimuistoisimmat.

TYK on ilmaisutaidon erityislukio, mikä tarkoittaa sitä, että normaalien lukiokurssien lisäksi siellä voi opiskella myös ilmaisuaineita. Tällä hetkellä TYKin tarjontaan kuuluu mm. tanssin, valokuvauksen, maskeerauksen ja jopa nukketeatterin kursseja. Koska ilmaisutaidon kursseista ei luonnollisestikaan voi järjestää yo-kirjoituksia, on näissä aineissa osaaminen mahdollista osoittaa suorittamalla lukiodiplomi.

Hain TYKkiin opiskelemaan juurikin ilmaisutaitoaineiden vuoksi. Toistaiseksi minulla on ollut näyttämötyön, puheilmaisun, luovan kirjoittamisen sekä luovan ilmaisun ykköskurssit ja olen ollut todella tyytyväinen. Opettajat ovat omien alojensa ammattilaisia ja osaavat ehdottomasti hommansa. Mutta vaikka opettajat ovatkin ammattilaisia, ei oppilaan tarvitse osata juuri mitään osallistuakseen kurssille. Näyttämötyön kurssillanikin on oppilaita TV-näyttelijöistä oppilaisiin, jotka eivät ole ikinä esiintyneet missään. Siitä huolimatta kaikki ovat samalla viivalla, ja kaikille annetaan yhtäläiset mahdollisuudet yrittää ja kokea onnistumisia. Lisäksi tunneilla vallitsee hyväksyvä ja suotuisa ilmapiiri. Rennon ja mielekkään yhteistyön aikana tutustuu aivan huomaamatta todella moniin uusiin ihmisiin.

Luovien kurssien päätteeksi järjestetään useinmiten niin kutsutut näytönpaikat, joissa kurssin oppilaat esittävät aikaansaannoksiaan muille koulun oppilaille. Itse olen päässyt katsomaan useita upeita elokuvatyön, tanssin ja näyttämötyön näytönpaikkoja. Lisäksi joka viikko kenellä tahansa koulun oppilaalla on mahdollisuus esittää haluamansa ohjelmanumero noin 10 minuutin mittaisissa aamuperformansseissa. Esitys voi kirjaimellisesti olla ihan mitä vain musiikkipotpureista yhden miehen näytelmiin tai vaikkapa kainalopieruserenaadiin. Yleensä mitä typerämmän kuuloinen esitys, sitä hauskempi se on!

Lisäksi opiskelijakunnan hallitus, johon itsekin kuulun, järjestää aktiivisesti oheistoimintaa piristämään koulupäiviä. Viimeisimpänä Kesä keskellä talvea -teemapäivä, jolloin ihmiset sonnustautuivat bikineihin ja aurinkolaseihin, ja aulassa pelattiin rantalenttistä sekä nautittiin hedelmäsmoothieista ja kesähiteistä.

Eri kouluissa opiskelevien kavereidenkin keskuudessa minulta on usein kysytty, että tuleeko minusta joku näyttelijä tai kirjailija, kun kerta olen TYKissä. Tietysti TYKkiin varmaan keskivertoa enemmän hakee luoville aloille pyrkiviä opiskelijoita kuin muihin lukioihin, mutta ihan yhtä lailla TYKistä valmistuu ylioppilaita, kuin kaikista muistakin Suomen lukioista. Ei näyttelijöitä eikä kirjailijoita, vaan ylioppilaita. Vaikka opiskelee TYKissä ei se tarkoita, että olisi edes pakko ottaa yhtä ainutta ilmaisutaitokurssia. Ei missään nimessä! Minäkin tiedän useita opiskelijoita koulustani, jotka eivät ole aikeissa ottaa yhtäkään ”luovaa” kurssia, vaan ovat tulleet TYKkiin hyvän ilmapiirin vuoksi. Mutta mikäli haluaa vaikkapa kirjailijaksi niin ei TYK ole lainkaan hassumpi paikka kurkotella kohti tuota unelmaa. Luovan kirjoittamisen opettajani tiesi kertoa, että sinä aikana, kun hänen omasta lukiostaan valmistuneista on tullut yksi kirjailija, on TYKistä niitä tullut reilu 20.

Eikä minun mielestäni ilmaisutaitoaineita opiskella sen vuoksi, että tultaisiin filmistaroiksi. Mieleeni ei tule yhtään työtä, jossa ei tarvitsisi puhua toiselle ihmiselle. Puheilmaisun kurssilla aloitettiin ihan kuulumisten kysymisellä vieruskaverilta ja loppukurssista lausuttiinkin jo runoja koko luokan edessä. Kurssin tärkeimpänä antina oli oppia pääsemään esiintymispelosta eroon. Eiköhän ihan kuka vain hyötyisi kyseisestä taidosta riippumatta tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Kenties joku yhdeksäsluokkalainen siellä ruudun toisella puolella pohtii tälläkin hetkellä, mihin jatko-opiskelupaikkaan sitä hakisi. Jos yllä mainitsemani asiat yhtään herättivät kiinnostusta tai koet, että ehkä TYK voisi olla minunkin paikkani, niin ei muuta kuin tutustumaan rohkeasti! Kenties sinäkin löydät itsesi vuoden päästä bikineissä tanssimassa TYKin aulasta Macarenan tahtiin.

-Antti Järviniemi

 

22.6.2015 Isla Nublar herää jälleen henkiin

Varmasti yksi kesän odotetuimmista uutuuselokuvista on vihdoin täällä! Jurassic World jatkaa siitä mihin Jurassic Park -trilogia jäi 14 vuotta sitten.

Veljekset Zach (Nick Robinson) ja Gray Mitchell (Ty Simpkins) lähtevät vierailemaan tätinsä Claire Dearingin (Bryce Dallas Howard) luokse Jurassic World -teemapuistoon Isla Nublarille. Claire toimii puiston operoivana johtajana, joten hänellä ei ole aikaa vahtia siskonsa lapsia toisin kuin hän oli siskolleen luvannut. Clairen aika menee täysin uuden vetonaulan, hybrididinosaurus Indominus rexin lanseeraamiseen. Indominus rex on geenimuunneltu 15 metriä korkea superälykäs dinosaurus, joka onnistuu pakenemaan aitauksestaan. Saarella olevat yli 20 000 vierailijaa ovat kaikki vaarassa, mutta Claire lähtee dinosauruskouluttajan Owen Gradyn (Chris Patt) kanssa pelastamaan Zachia ja Grayta.

Elokuva tarjosi lähestulkoon kaiken mitä odotinkin; jännitystä, toimintaa sekä upeaa tietokoneteknologiaa ja erikoistehosteita. 3D:nä elokuva kirjaimellisesti imaisi sisäänsä, mutta 3D -teknologiaa olisi voinut mielestäni käyttää huomattavasti enemmän ja monipuolisemmin. Joka tapauksessa Jurassic World on mielestäni yksi elokuvista, jotka on vain pakko katsoa 3D:nä. Tietokoneteknologian lisäksi fyysisetkin lavasteet tekivät vaikutuksen ja toimivat hienosti vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Näyttelijöiden suoritukset olivat loistavia. On varmasti haastavaa eläytyä esimerkiksi pakenemaan dinosaurusta, kun kuvaushetkellä takana ei oikeasti ole mitään muuta kuin vihreä kangas. Siitä huolimatta etenkin vasta 13 -vuotias Ty Simpkins onnistui erinomaisesti. Myös Bryce Dallas Howardin muuntautumiskyky laskelmoivasta bisnesnaisesta äidinvaistomaisesti toimivaan tappajaan oli yksi suosikeistani.

Elokuva toi hienosti esille ihmisten ahneuden ja itsekkyyden. Rahan vuoksi luotiin äärimmäisen vaarallinen tappaja, joka vaatikin monen ihmisen ja dinosauruksen hengen. Tämän seuraukset jäi myös täysin avoimeksi. Elokuva loppui ennen kuin selvisi minkälaisiin toimenpiteisiin teemapuistoa ja/tai sen johtajia kohtaan ruvettiin. Toki suurin osa heistäkin kuoli tapauksessa.

Elokuvan juoni jäi melko yksinkertaiseksi. Mielestäni näinkin suuren budjetin elokuvaa tehdessä pitäisi keskittyä enemmän käsikirjoitukseen kuin erikoistehosteiden kanssa kikkailemiseen, vaikka niilläkin tietty suuri rooli elokuvassa onkin. Elokuva ei lähtenyt lainkaan kehittymään pintaa syvemmälle ennen kuin ihmisiä ja dinosauruksia jo alettiinkin silppomaan ja syömään. Vasta Clairen ja Owenin pelastusoperaation aikana hahmojen väliset suhteet alkoivat syventyä, mikä sekin on tietysti parempi kuin ei milloinkaan. Samoin silppomisen ja syömisen loputtua tarinan loppua tai mahdollista jatko-osaa ei lainkaan lähdetty pohjustamaan vaan elokuva loppui melkein kuin seinään.

Puutteistaan huolimatta elokuva oli viihdyttävä ja toiminnallinen. Se piti katsojan koko ajan varpaillaan ja valppaana. Vaikka monissa juonen käänteissä jo melkein arvasikin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, ei elokuvakokemus kuitenkaan kärsinyt siitä. On hienoa, että Jurassic Park sai jatkoa ja pääsee valloittamaan uusia katsojasukupolvia.

-Antti Järviniemi

 

15.6.2015 Årets sommarplågor!

Varje sommar dyker det upp flera poppiga, glada och somriga låtar som försöker bli den där låten man alltid minns från just den sommaren. Jag har nu tagit fram ett par låtar som vill bli ihågkomna från sommaren 2015.

Anna Abreu – Bandana. Proffsig och för en gångs skull en sommarlåt som inte innehåller anspelningar på sex. Sommarens plagg för Anna Abreu är definitivt en bandana men är den det för alla andra? Kanske inte, men låten lämpar sig bra som musik på ett sommarparty eller i bilen på väg till sommarstugan.

Kasmir feat. Saara – Vauvoja. Förra årets sköna sommarlåt Vadelmavene av Kasmir var bra och i år har han förstärkning av Saara, även känd som SMO eller Smoukahontas. Hon som snackar gibberish på typ alla språk. Jag tycker hon är ganska fantastisk men jag var besviken då hennes låt Ur Cool kom ut. Som tur så gjorde hon Vauvoja med Kasmir. Där får hon visa vad hon går för. För hon är faktiskt otroligt duktig på att sjunga. Plus för videon som leker med könsnormer. Låten handlar om att ha skyddat sex. Vilket ju är bra.

Gung i kajutan. Också Yle Radio X3M har en finlandssvensk sommarlåt. Och det blir knappast mer finlandssvenskt är det här. Det är mycket båtliv och sommarromans. Låten är i själva verket ganska catchy och Fredrika Lindholms låga stämma med Janne Grönroos som kastar (loss) skämt mellan raderna gör låten ganska gulligt finlandssvensk. Kommer du att chilla vid kusten denna sommar är detta antagligen låtalternativet nummer ett.

Teflon Brothers – Pämppää. Finska är en bra språk att rappa på. Hårda kanter och mycket vokaler funkar ganska bra. Vid första ögonblicket känns ändå Pämppää som en ganska tråkig och intetsägande låt. Efter att ha lyssnat igenom låten så fungerar den lite bättre. Pämppää etsar sig fast i huvudet och du blir tvungen att lyssna på låten på nytt. Däremot så tror jag nog att Teflon Brothers, likt allt annat på teflon, lätt glider ur pannan redan innan hösten och låten kommer att vara bortglömd ganska så snabbt.

– Emil Ehnström

 

8.6.2015 Manners Maketh Man

Kingsman: Salainen palvelu on elokuva, jota tuskin tullaan muistamaan suurena elokuvataiteen helmenä. Joka tapauksessa se onnistui mielestäni täydellisesti tehtävissään; katsojan viihdyttämisessä ja naurattamisessa.

Eggsy (Taron Egerton) on slummissa asuva isätön nuori mies. Hänellä on äiti, nuorempi siskopuoli sekä häntä itseään ja äitiään pahoinpitelevä alkoholisoitunut isäpuoli. Eggsyn isä oli agentti Kingsmanin salaisessa palvelussa ja menehtyikin työtehtävässään. Hänen kollegansa Harry Hart (Colin Firth), koodinimeltään Galahad, yrittää korvata tapahtuneen antamalla Eggsylle urhoollisuusmitalin hänen isänsä toiminnasta ja myöhemmin ehdottaessaan Eggsyä seuraamaan isänsä jalanjälkiä Kingsmanin palvelukseen. Samaan aikaan multimiljonääri Richmond Valentine (Samuel L. Jackson) pyrkii hillitsemään ilmastonlämpenemistä vähentämällä populaatiota maan päältä, säästäen ainoastaan kansakunnan kerman Nooan arkki -tyyppisesti.

Kerta kaikkiaan hillitön toimintapläjäys! Kingsman tarjoaa erilaisen agenttitarinan perinteisten James Bond -elokuvien rinnalle. Se näyttää miten ajankohtaisista ja vakavistakin aiheista voidaan tehdä nauruhermoja kutkuttava kokonaisuus. Vaikkei elokuvan aikana ehkä keskitykkään kuin hauskoihin heittoihin niin elokuvan jälkeen perheväkivallan, köyhyyden ja ilmastonmuutoksen tapaiset aiheet herättivät ajattelemaan. Vaatii käsikirjoittajilta mielestäni melkoista nerokkuutta upottaa yllämainitun kaltaisia aiheita komediaelokuvaan kuitenkin niin, että ne puhuttelevat katsojaa.

Parasta elokuvassa mielestäni on, että se nollaa pään täysin. Kaikki muu unohtuu ja voi antautua huumorin vietäväksi. Vaikka elokuvassa monet kohtaukset, etenkin väkivaltakohtaukset, toistivat monin tavoin itseään ei tarina kuitenkaan jäänyt junnaamaan paikoilleen. Melko vähillä juonenkäänteillä saatiin aikaan kaksituntinen elokuva, joka ei ala kyllästyttää katsojaa, vaan pitää koko ajan valppaana.

Älkää missään nimessä menkö katsomaan elokuvaa, jos otatte vitsit helposti itseenne, sillä elokuvan huumori on suurimmaksi osaksi mustaa. Elokuvassa heitetään herjaa lähes kaikesta, mitä ihmiset yleensä pitävät arkaluontoisina aiheina, kuten uskonnoista, etnisestä taustasta, seksistä ja seksuaalisuudesta sekä paljosta muusta. Kaikesta huolimatta huumori ei mennyt kertaakaan mauttomaksi eikä ainakaan reaktioista päätellen loukannut ketään elokuvasalissa ollutta. Ja salissahan olikin paljon porukkaa, vaikka ensi-iltansa Kingsman sai jo lähes neljä kuukautta sitten!

Elokuvan lavastukset ja puvustukset olivat loistavasti onnistuneet. Miljööstä näki välittömästi milloin oltiin slummin baarissa ja milloin taas pukumiesten pippaloissa suuressa kartanossa. Pientä miinusta ne kuitenkin osaltani saavat sponsoreiden liian näkyvästä markkinoinnista. Tunnettujen brändien logot pistivät paikoittain pahasti silmään, mikä tietysti on tarkoituskin, mutta minua ne lähinnä vain häiritsivät.

Kingsman: Salainen palvelu on taitavasti tehty, huumoria pursuava elokuvaelämys. Suosittelen!

-Antti Järviniemi

 

1.6.2015 Tomorrowland – Den aktuella framtidsfilmen

Den något rebelliska men goda unga damen Casey Newton (spelas av Britt Robertson) råkar hamna i häkte efter att hon brutit sig in på NASAs område. När hon får tillbaka sin saker så finns där en sak som inte är hennes. En pins. En pins som gör att hon kan se en helt annan värld när hon rör den.

I den världen kan hon se skyskrapor som når upp till himlen, människor i overaller och flygande farkoster överallt. Hon kan se Tomorrowland när hon rör pinsen. Det finns en annan människa på jorden som också varit där och det är Frank Walker (som spelas av George Clooney). Efter en stund hittar Casey Frank med hjälp av Athena, som är en slags robot men som naturligtvis har formen av en liten flicka så att ingen på jorden ska märka något.

Frank är väldigt intelligent och han har räknat ut att jorden med 100 procents säkerhet kommer att gå under. När Casey var i hans hem och talade med hopp i rösten så blinkade maskinen till och gav en siffra som var mindre än 100. Detta får Frank att tro på en framtid för jorden och de beger sig tillsammans med Athena mot Tomorrowland för att de ska kunna hjälpa jorden. Guvernören i Tomorrowland, David Nix (som spelas av Hugh Laurie) är ändå inte övertygad över att jorden går att rädda.  Det är en kamp om klockan och mot framtiden.

Filmen grafik är toppen och miljöerna är ganska så enastående. Däremot så skulle de kunna vara lite mindre barnfilmsstämning i filmen. Men om den är tänkt för unga förstår jag. Som vuxen får man ändå mycket utav filmen.

Filmens handling kanske verkar naiv, eller så är jag dålig på att beskriva den, och visst det handlar om en Disney-film som ska göra pengar på allt. Den här filmen kanske stundvis är lite naiv men den kommer också med många vackra tankar om ideal och hur vi bör leva för att överleva. Det kanske mest vackra i filmen är när David Nix förklarar varför människan förstört jorden och vad som krävts för att man skulle ha kunnat rädda den.

-Emil Ehnström

 

25.5.2015 Aikamatka vuoteen -85

Porvoossa viime viikonloppuna nähty musiikkiloisto jatkui kuluneella viikolla Kangasalla! Nimittäin kouluni yhdeksäsluokkalaisten ilmaisutaidon ja musiikin valinnaisryhmien pitkään valmisteleman Pitkä kuuma kesä -musikaalin esitykset näkivät vihdoin päivänvalon. Valinnaisryhmien oppilailla onkin aika hektinen viikko takana; muutaman päivän sisään ryhmät esittivät musikaalin useaan otteeseen, ja yleisömäärä esityksillä nousikin valehtelematta yli tuhannen. Aikamoinen suoritus!

Taitavat yhdeksäsluokkalaiset pistivät pystyyn toden teolla mahtipontisen musiikkishown! Lavalla nähtiin upeita soolonumeroita, riehakkaita ryhmäkohtauksia, vauhdikkaita koreografioita sekä värikkäitä kasarivaatteita ja komeita itsetehtyjä lavasteita. Lukuisat työtunnit todella näkyivät lavalla, ja onnistumisen riemu esityksen jälkeen näkyi jokaisen näyttelijän ja muusikon kasvoilla. Musikaalin valmisteluun käytetyt työtunnit ovat myös silminnähden tiivistäneet esiintyjien ryhmähenkeä, mikä on tietysti aina plussaa.

Ei ole helppo paikka esiintyä satojen ventovieraiden ja koulukavereiden edessä, mutta suurimmaksi osaksi jokainen hallitsi tilanteen mainiosti. Ja vaikka se ei vielä jännittäisikään niin Popedan poikia esittäneet saivat ekstrasydämentykytystä ensi-iltaan, sillä katsomon seasta löytyivät myös Popedan keulahahmot Pate Mustajärvi ja Costello Hautamäki! Uskon, että Pate oli enemmän kuin tyytyväinen lavalla nähtyyn Pateen.

Popedan biisien lisäksi Pitkä kuuma kesä -musikaali piti sisällään Eppu Normaalin ja Juice Leskisen kappaleita. Biisit olivat hienosti valittu viemään tarinan juonta eteen päin ja valottamaan laulajan tunteita ja tunnelmaa. Omanlainen sovitus kappaleisiin toi särmää esitykseen ja lisäsi oman vivahteensa kokonaisuuteen.

Kyllä nuoret osaavat! Nyt alkaa jo pikkuhiljaa ollakin kesäfiilis; viimeinen kouluviikko peruskoulua edessä, niin minulla kuin musikaalin esittäjilläkin, ja helteetkin alkavat jo kurkistaa pilviverhon takaa! Toivottavasti tästä tulee pitkä kuuma kesä.

-Antti Järviniemi

 

11.5.2015 Fäktaren slår till

Jag var och kollade på Klaus Härös nya film Fäktaren förra veckan. Härö är en av Svenskfinlands få långfilmsregissörer. Personligen gillar jag hans grepp och han har också regisserat många filmer med vackra och djupa berättelser.

Till den lilla staden Hapsal (Haapsalu på estniska) lite efter andra världskriget, kommer den tystlåtna mannen Endel (Märt Avandi). Han ska jobba i skola nummer 2 i Hapsal som gymnastiklärare. Den osympatiska rektorn (Hendrik Toompere Sr.) tvingar också Endel att hålla en idrottsklubb för barnen. Endel, som är en av Sovjetunionens främsta fäktare, börjar lära barnen att fäktas och för många barn som mist sina pappor i kriget får de äntligen tid att tänka på någonting annat.

Endel har stridit på tyskarnas sida och han har flytt till Hapsal för att han annars kommer att skickas till Sibirien på arbetsläger. Det är ändå många som är ute efter honom och under hela filmen så var jag orolig över att han skulle åka fast.

Filmen är vacker. Det finns många vackra miljöbilder och de estniska språket i kombination med bra skådespelare ger en fräsch fläkt till skillnad mot allt annat som går på bio just nu. Detta är antagligen nog något av det bästa som finns på de stora filmdukarna i Finland för tillfället.

Man blir påmind om Estlands hårda tider efter andra världskriget, något som vi ofta glömmer i Finland, vi har haft mycket eget att tänka på just då. Filmen visar på ett vackert sätt hur man kan ge ljusglimtar åt folk, och i detta fall barn, i svåra tider genom att skaffa sig en meningsfull aktivitet.

Jag är lite kritisk till romantiken i filmen men jag erkänner att det är ganska logiskt att man söker tröst och stöd bland människor i sin näromgivning när man är illa ute. Men vid den ena onödigt långa romantiska scenen började jag himla med ögonen.

Summa summarum så var nog detta en av årets bästa filmer och jag väntar redan på Klaus Härös nästa film. Han är en av få regissörer som kan göra filmer intressanta utan att använda sig av onödigt sex eller våld. I Fäktaren är det historien, miljöerna och personerna som är viktiga.

– Emil Ehnström

 

Tietoa kirjoittajista

Emil Emil Ehnström är en 20-årig kille som studerar journalistik på Social-och Kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet. Han gillar lugn och meningsfull musik och har svårt att tampas med 80-tals punk. Även teater, franska filmer och roliga noveller är kulturformer som Emil uppskattar högt.

Antti Antti Järviniemi on vuonna 1999 syntynyt kangasalalainen nuori. Hän kuuluu Kangasalan Nuorisovaltuustoon ja Tampereen Pallo-Veikkojen jalkapallojoukkueeseen. Urheilun lisäksi Antti harrastaa kirjojen lukemista, musiikin kuuntelemista sekä kirjoittamista.

Minna Minna Jauho on 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija Helsingistä ja toimii tämän kevään Nuori Kulttuuri – säätiön harjoittelijana. Hän työskentelee eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa ja kokee omaksi vahvuudekseen taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön. Minna harrastaa tanssia, valokuvaamista ja kirjoittamista.

 
 
css.php