Blogi

17.1.2017 ”Dance can be used by everyone, it’s a very natural way of moving.”

This will the first part of my Dance and movement as an art and tool -post serie. During the spring I’ll introduce different persons telling their stories – how do they, my dear classmates, see dance and themselves working as a professionals of Dance and somatics. Or just what they are intrested right now. So here we go! First person I would like to introduce is Kristina.

”I’m Kristina Ahlman, 29 year old psychologist from North Sweden. Right now I’m studying Dance and somatics in Joensuu.  I’ve been working with children and youth and in the future I would like to combine psychology and movement. Especially I’m intrested of working with young women and their body image. I think that everything can be felt through the body because everything is in our bodies. Through movement we can get to know ourselves and what is happening in us, learn how to take space, express our boundaries and show what do we like and what do we don’t. Dance can be used by everyone, it’s a very natural way of moving.

Last autumn I was working with two performances. One was at the culture cafe Laituri and another one at the library in Joensuu. It intrests me a lot to do performances in places which are about everyday life. People who are not so into art can easily come and see them too. In my artistic work I was exploring themes like future, how to be and how I want to be seen. When I put them into art I can see them with distance, from another perspective. In those kind of moments we can recognize that we are not so different from each other.

I think that working with body might change how we see ourselves. When we are connected to our inner self and listen to ourselves, we can be more connected to each other too.”

15078661_10154113298797914_6186871635086319337_n

Photo: Helena Inkeri

-Minna

 

11.1.2017 What moves you?

Hei!

Huippua olla takaisin.

Olen Minna Jauho, 23-vuotias yhteisöpedagogi, kulttuurisen nuorisotyön tekijä ja Tanssin opiskelija. Nuorelle Kulttuurille päädyin 2015 työharjoitteluni tiimoilta, ja tällä hetkellä toimin MOVESin tuotantotiimiläisenä. Koti on Helsingissä, mutta Tanssin ja somatiikan opinnot Itä-Suomen liikuntaopistossa veivät minut vuodeksi Joensuuhun. Tanssi on siis tiiviisti mukana koko keväässä ja myös täällä blogin puolella. Pureudun kevään aikana tarkemmin opintoihini ja taustaani kulttuurisen nuorisotyön parissa, ja kuulette myös luokkalaisteni tarinoita tanssista taiteena ja työvälineenä. Ja MOVES kulkee tietenkin matkassa mukana.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten ensimmäisen blogikirjoitukseni Nuorelle Kulttuurille. Tuolloin pohdin seuraavia teemoja:

 Luovuus. Taide. Luova harrastus. Taiteilijuus. Luova työ. Mitä pitää olla, että on luova? Mikä on taidetta ja mikä ei? Mitä se luominen on? Mistä se inspiraatio tulee vai voiko taiteesta tulla mitään ilman sitä? Kuka on taiteilija? Onko minun taiteeni yhtä tärkeää kuin sinun?

 Ja täällä ollaan – samojen teemojen äärellä edelleen. Näiden kahden vuoden aikana olen saanut olla mukana upeissa projekteissa ja upeiden ammattilaisten opissa, tuottanut ja toiminut ohjaajana, opettanut tanssia pienille hiphop-lupauksille, liikuttunut ja luonut, kirjoittanut opinnäytetyön aiheesta Produktio työvälineenä kulttuurisessa nuorisotyössä ja istunut niin, niin, niin monta kertaa kylminä väreinä katsomossa.

Se palo, jota olen nähnyt lavalla ja lavan takana. Se jaksaa aina sykähdyttää. Muistan aina tytön, joka tanssi soolon ja puhkesi sen jälkeen kyyneliin, koska rakasti niin paljon sitä, mitä teki. Tai pojan, joka lauloi Let it gon prinsessaksi pukeutuneena ja teki unelmastaan totta. Tai kun keskustelin erään nuoren kanssa ja hän totesi, että Lavalla tuntuu siltä, et ois niinku kotona. Se palo. Se kantaa – ja edelleen olen sitä mieltä, että juuri niin pitkälle kuin sen uskaltaa antaa kantaa. Ja siitä löytynee myös vastaus kysymykseen, onko minun taiteeni yhtä tärkeää kuin sinun.

Paloa ja valoa alkaneeseen vuoteen!

-Minna

 

12.12.2016 Juhannus tuli ja joulu meni

Taas ollaan yksi vuosi pikapuoliin taivallettu ja on aika kääntää katseet tulevaan vuoteen. Sitä ennen, ja ennen kuin kaikki muut mahdolliset tahot tekevät omia listauksiansa, tässä omia mietteitäni ja kokemuksiani tämän vuoden kulttuuri-ilmiöistä, -julkaisuista ja -tapahtumista.

Viime viikolla julkaistut Grammy -ehdokkaat ovat luonnollisestikin herättäneet paljon keskustelua. Listoja silmäillessäni mietin, että tuskin olisin kovin erilaista listausta tehnyt. Ainakaan nyt niiden kategorioiden osalta, joista jotain osaisin sanoa. Henkilökohtaisesti en Beyoncén tuotantoa ole juurikaan seurannut tai fanittanut, mutta yhdeksän ehdokkuutta puhuvat tietysti puolestaan.

Toinen musiikin saralla tänä vuonna noteerattava ilmiö on Draken nousu melkolailla puskista tämän vuoden Spotifyn kuunnelluimmaksi artistiksi maailmanlaajuisesti. Näin ollen Drake löytyy myös Spotifyn vuoden 2016 kuunnelluimpien biisien ja albumien piikkipaikalta. Itsekin on tullut tänä vuonna Drakea luukutettua, vaikken juurikaan hänen musiikkiaan ole ennestään kuunnellut. Saa nähdä säilyykö suosio ja toteutuuko huhutut yhteistyöalbumit ensi vuonna.

Kotimaisen musiikin osalta on ollut tietyllä tapaa huvittavaa seurata, kuinka Vain elämää määrittelee jo ties kuinka monetta vuotta peräjälkeen, keitä artisteja suomalaiset kuuntelevat seuraavan vuoden ajan ennen seuraavaa tuotantokautta. Jos ensi vuonna ei tulisikaan uutta tuotantokautta, niin olisi mielenkiintoista nähdä, laskisiko kotimaisen musiikin kuunteleminen. Ainakin julkaistaisiin viitisen albumia vähemmän, kun jokaisen sarjaan osallistuvan artistin ei tarvitsisi väkisin sutaista levyä markkinoille.

Kirjallisuuden osalta täytyy myöntää, että olen ollut kuluneen vuoden aikana todella laiska lukija. Lempparikirjailijanikin John Greenin uusin suomennettu teos on lojunut ikkunanlaudallani koskemattomana koko syksyn ajan. Tavoite on se kuitenkin vielä tämän vuoden puolella selättää, viimeistään joululoman aikana!

Lukemistani kirjoista eniten ilahduttaa, että löysin jo varhain keväällä tieni Kari Hotakaisen tuotantoon. Hiihtoloman aikaan luin elämäni ensimmäisen Hotakaisen teoksen, nimeltään Henkireikä (josta löytyy myös blogikirjoitus tuolta hieman alempaa), ja sittemmin niitä onkin pari tullut lukaistua. Olen myös tässä loppuvuodesta tehnyt aivan uuden aluevaltauksen ja lukenut ensimmäistä kertaa englanninkielisen kirjan, Jonathan Safran Foerin reilun kymmenen vuoden takaisen Extremely Loud and Incredibly Close. Se luonnistui odotettua helpommin, ja oli kiva lukea kerrankin ulkomainen teos alkuperäisellä kielellään.

Kirjallisuuden ilmiöistä yleisesti ottaen varmaan shokeeraavin lienee Nobelin kirjallisuuspalkinto, joka myönnettiin Bob Dylanille, kuten kaikki varmasti tietävätkin. Onko laululyriikka kirjallisuutta, on mielestäni tietyllä tapaa sama kuin kysyisi, muuttuuko kirja käsikirjoitukseksi, jos sen pohjalta tehdään elokuva. Jos Dylan olisi kirjoittanut vain runoja, ansaitsisiko hän Nobelin enemmän, kuin mitä nyt? Mielestäni se, että hänen tekstiensä tukena on instrumentteja ei muuta niiden perimmäistä tarkoitusta vaikuttaa ja välittää tunteita sekä ajatuksia miksikään.

Saatan olla väärässäkin, mutta tuntuu, että tänä vuonna elokuvateattereissa on nähty erityisen paljon kaikenlaisia supersankareita ja ihan ylipäätään toimintaelokuvia. Valkokankaalla on nähty Turtleseita, Batman, Supermies, X-Men, Captain America, Deadpool, Suicide Squad ja vaikka ketä. Näiden lisäksi monista vanhoista lapsuuteni elokuvista on tehty jatko-osia tai ’tuotu ne nykypäivään’, esimerkkinä Tarzan, Nemo ja Viidakkokirja.

Itse en niinkään toimintaelokuvista välitä vaan olen tykännyt esimerkiksi elokuvasta Kerro minulle jotain hyvää. Jos tänä vuonna näkemistäni elokuvista pitäisi valita yksi ylitse muiden, niin se se varmaankin olisi. Siinä oli hieman Tähtiin kirjoitetun virheen kaltaista traagisuutta, joten ei liene ihme, että pidin siitä.

Nostetaan vielä esiin suomalaisittain upea saavutus, jota itsenäisyyspäivänkin tv-lähetyksissä ylistettiin Suomen parhaaksi vientituotteeksi – Saara Aalto. Osoitus siitä, kuinka hyvin Suomessa ymmärretään lahjakkuuksien päälle.

Ei pahalla Antton Puonnille, mutten arvosta nahkatrumpetin soittoa kovin korkealle. Kai vähän sama kuin Vain elämään kanssa, kaippa hän pääsee seuraavan vuoden aikana muutamaan kyläjuhlaan soittelemaan nahkatrumpettia, ennen seuraavaa Talent -kautta. Mutta jos Suomesta joku Saara Aallon kaltainen lahjakkuus löytyy, niin kyllä tämän vuoden Talent Suomi näytti taas, että täälläpäin arvostetaan ennemmin nahkatrumpetteja. Jos suomalainen haluaa oikeasti ponnistaa kansainväliseen tietoisuuteen, niin silloin ne foorumit täytyy näemmä löytää Briteistä.

Saara Aallon ohella toinen positiivinen suomalainen tuhkimotarina on ollut Alma. Hänkään ei Idolsissa aikanaan pärjännyt edes semifinaaliin, mutta niin vain hän nykyään valloittaa maailmaa singleillään.

Kouluni luovan kirjoittamisen opettaja sanoi keväällä: ”Jos ikinä osallistutte  runokilpailuun ja te voitatte, niin hyvä. Jos ette voita niin se vaan meinaa, ettei tuomarit tajua mistään mitään”. Sama tuntuu aika pitkälti pätevän suomalaisiin kykyjenetsintäkilpailuihin. Hyvä, että Saara ja Alma ovat tajunneet saman, mutta kuinkakohan monta lahjakkuutta on jonenikuloiden vuoksi menetetty…?

Ja kulttuurista puhuttaessa en voi olla sivuuttamatta myöskään Nuori kulttuuri -säätiön tämän vuoden Teatrista Vaasassa. Olin tänä vuonna tosiaan ensimmäistä kertaa päätoimittajana, ja oli aivan älyttömän upea kokemus! Jos jotain kannattaa ensi vuodelta odottaa niin Rovaniemen Movesia, ja sitä edeltäviä aluekatselmuksia!

-Antti Järviniemi

 

28.11.2016 Starboy ei jää tähdenlennoksi

Tämän vuoden kenties suurin ja odotetuin R&B-albumi, The Weekndin Starboy julkaistiin viime perjantaina. Jo lauantaihin mennessä Apple Musicin TOP20-listalta löytyi jokainen uuden albumin kahdeksastatoista kappaleesta.

Kahdella Grammy -palkinnolla palkittu The Weeknd, eli Abél Tesfaye on viimeistään edellisestä albumistaan Beauty Behind the Madness saakka ollut yksi maailmanlaajuisesti soitetuimpia artisteja. Tälläkin hetkellä Spotifyn maailman TOP50-listan kärkipaikkaa pitää hallussaan albumin nimikkokappale, jolla on mukana myös Daft Punk. Muita albumilla vierailevia tähtiä ovat jopa seitsemän Grammy -palkintoa napannut Kendrick Lamar, Lana Del Rey sekä Future.

Starboy jatkaa pitkälti The Weekndille tuttua tyyliä; urbaaneja biittejä yhdistettynä hänen korkeaan ääneensä. Tälle albumille hän on onnistunut tuomaan omanlaisensa freesin otteen, joka erottaa hänet tämän hetken muista artisteista. Genrelle tyypillisen synkkyyden vastapainoksi Starboy sisältää myös genrerajoja rikkovaa, popahtavan rentoa soundia, esimerkiksi kappaleella I Feel It Coming (feat. Daft Punk).

Jo se, että artisti julkaisee hieman reilun vuoden sisään yli 30 biisiä ja kaksi studioalbumia, on mielestäni melko kunnioitettavaa. Verrattuna esimerkiksi Bruno Marsiin, joka ei ole koko uransa aikana julkaissut yhtä monta kappaletta, kuin The Weeknd kahdella viimeisimmällä albumillaan. Ja vertailukohtana vielä, että Marsin aiemmin tässä kuussa julkaistu albumi 24K Magic on hänen ensimmäinen sitten vuoden 2012. Koen, että se on osaltaan fanien huomioon ottamista, että julkaisee edes joka toinen vuosi jotain muutakin kuin twiittejä.

Singlen ja promootiojulkaistujen biisien lisäksi omia henkilökohtaisia lemppareitani albumilla ovat Nothing Without You ja Die For You. Kummassakin sanoitukset ovat sisällöltään iskevämmät ja merkityksekkäämmät kuin kenties muutamassa muussa albumin kappaleista. Pidän etenkin ensin mainitun taustaäänistä ja korkeista nuoteista. Jälkimmäisessä biisissä on mielestäni hienoa, kuinka hyvältä äärimmäisen yksinkertainenkin biitti voi kuulostaa hyvällä solistilla.

Parissa biisissä autotune puskee melko vahvasti läpi. Daft Punkin tuotantoon kuuluu solistin ’robottimainen’ ääni, mutta muuten sen voisi jättää hieman vähemmälle. Varsinkin kun kyseessä on lahjakas laulaja. Tietty kaikki sitä jonkun verran käyttävät, joten se on ymmärrettävää tietyissä rajoissa.

Monet artistit, esimerkiksi Beyonce ja Chris Brown, ovat viime vuosina tehneet albumin tueksi ja promootioksi elokuvia tai tarinaa kertovia musiikkivideosarjoja. Myös Starboyn yhteydessä julkaistiin lyhytelokuva M A N I A kaksi päivää ennen albumin julkaisua. Youtubesta löytyvä M A N I A on tyyliltään linjassa The Weekndin viimeisimpien musiikkivideoiden kanssa. Albumin tapaan siitäkin löytyy synkkyyttä, mutta myös huolettomampaa puolta. Katkelmat biiseistä toimivat hyvin lyhytelokuvan tunnelmaa edistävänä elementtinä, mutta myös promoavat hyvin albumin mielestäni parhaiden biisien parhaita pätkiä, mikä tietty on ensisijaista promoelokuvan ollessa kyseessä.

The Weekndin nuoresta iästä huolimatta hän on tehnyt jo suhteellisen pitkän uran. Vasta 26-vuotiaan artistin ura alkoi vuonna 2010 ja voidaan kai sanoa hänen nyt olevan uransa huipulla. Toivottavasti ura jatkuu yhtä menestyksekkäänä tästä eteenpäin. The Weekndin maailmanvalloitus jatkuu ensi helmikuussa hänen Tukholmasta starttaavalla maailmankiertueellaan Starboy: Legend of the Fall. Osalla Euroopan keikoista lämppärinä toimii kovassa nosteessa oleva Bryson Tiller. Jos lippuja vielä saa ja kiinnostaa, niin ei muuta kuin paikan päälle kuuntelemaan. En usko, että yleisö joutuu pettymään.

Starboyn löydät Spotifysta, kannattaa käydä kuuntelemassa!

-Antti Järviniemi

 

14.11.2016 Jouluun on enää 40 päivää!

Joulun aika tuntuu joka vuosi alkavan entistä aikaisemmin. Tänä vuonna etenkin johtuen aikaisesta lumen tulosta tänne eteläänkin. Juice lauloi aikanaan, että joulunviettomme alkaa jo toukokuussa. Ainakin Ylen Mediapoliksella se alkoi.

Yle on tuottanut Joulukalenteria yli puoli vuosisataa ja ainakin minulle sen seuraaminen kuuluu jouluperinteisiin. Minulla on ilo olla mukana tämän vuoden joulukalenteripläjäyksessä yhdessä muun muassa Pirkka-Pekka Peteliuksen, Kreeta Salmisen, Ville Majamaan, Eero Ritalan, Minttu Mustakallion ja Vesa Vierikon kanssa. Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu jatkaa siitä mihin kaksi vuotta sitten esitetty Porokuiskaajan arvoitus jäi. Se on tähän asti kaikkien aikojen suosituin Ylen Joulukalenteri yli puolen miljoonan päivittäisellä katsojamäärällään. Eiköhän siis pistetä paremmaksi?

Kuvasimme tosiaan kaikki jaksot touko- ja kesäkuun aikana. Studiolla vietettyjä kuvaustunteja kertyi toistasataa ja kuvauspäivät olivat parhaimmillaan yli kymmentuntisia. Päivät eivät kuitenkaan tuntuneet pitkiltä, eivätkä kuvaukset ja maskissa istumiset työltä. Moni tavoittelee näyttelijän uraa päästäkseen valkokankaille ja televisioruutuihin, mutta lämpiössä vallitseva yhteishenki maskeeraajien, näyttelijöiden, ohjaajien ja muun työryhmän välillä oli jotain aivan käsittämätöntä. Hauskinta oli istua Vesan ja Eeron kanssa villapaidat ja pipot päässä Mediapoliksen terassilla, kun ulkona on 20 astetta lämmintä, ja yrittää löytää joulumieltä seuraavaa kohtausta varten.

Kyseessä on ensimmäinen näin laajan mittakaavan proggis, jossa olen mukana. Oli hienoa päästä viettämään aikaa Suomen eturivin näyttelijöiden kanssa niin kameran käydessä kuin sen ulkopuolellakin. Kanssani tonttuilemassa oli parikymmentä muuta nuorta, jotka olivat kanssani samassa tilanteessa. Oli mielenkiintoista nähdä, miten TV-sarja syntyy, ja päästä maistamaan, millaista on olla kuin TV-stara. Loppujen lopuksi samaa perunamuusia se Pirkka-Pekkakin söi, kuin kaikki muutkin.

Muistan, kun menin ensimmäisenä kuvauspäivänä studiolle aamu kuudelta yhdessä muutaman muun tontun kanssa. Tunnelma poikatonttujen pukukopissa oli jännittynyt, mutta rento, sillä olimme kavereita jo entuudestaan. Vajaan kuukauden mittaisen taipaleen aikana kaikki muutkin kuvaushenkilökunnan jäsenistä tulivat meille tutuiksi ja parin kuvauspäivän jälkeen mitään ei tarvinnut enää jännittää.

”There’s no business like showbusiness” kuten sanonta kuuluu, ja kilpailu alalla on kovaa. Työryhmä otti kuitenkin kaikki ensikertalaiset avosylin vastaan. Jokainen päivä alkoi heti hymyllä maskeerauksessa, ja lämpiössä meistä tontuista kävi vuoroin huolehtimassa ja hauskuuttamassa ohjaajat, kokeneemmat näyttelijät, assistentit ja vaikka ketkä muut. Lämpiössä kävi piipahtamassa milloin Kreetan puoliso Putous-tähti Ville Tiihonen, milloin jokapaikan mies Janne Kataja tai Tommi Korpela. Studiolla ohjaajat ja starat jakoivat ohjeita ja sisäpiirin vinkkejä, ja poseerasivat selfieissä varmaan kyllästymiseen saakka. Tässä yksi poseeraus:

15045343_827045197435821_132974572_o

Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu lienee nimensä veroinen vai…?

Viime viikolla Mediapoliksella oli kutsuvierastilaisuus, jossa katsoimme ennakkoon muutaman jakson ensi kuussa Yle TV2:lla nähtävästä sarjasta. Ennen kuin jaksot pyörähtivät käyntiin, tuottaja Juuso Räsänen ja ohjaaja Johanna Smith ilmoittivat olevansa äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen, ja niin vaikutti kutsuvierasyleisökin olevan. Maskeeraajat olivat tehneet niin hyvää työtä, etten meinannut itsekään alkuun tunnistaa itseäni.

Oli upea tunne nähdä itse se, mitä on ollut mukana tekemässä. Onhan se tietty myös hienoa sanoa, että ’ollaan muuten kollegoita Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Eero Ritalan kanssa’. Odotan innolla, että pääsen vetämään villasukat jalkaan ja käpertyä sohvan kulmaan katsomaan loputkin jaksot. Suosittelen ehdottomasti muillekin! Etenkin Pirkka-Pekan ja Vesan välinen huumori oli näkemissäni jaksoissa timanttia. Ja uskokaa pois, että näiden herrojen huulen heitto ei vähentynyt kameroiden sammuessa, vaan sitä kuunneltiin studiolla aamusta iltaan ja laidasta laitaan.

Olen kiitollinen Ylelle tästä kokemuksesta! Ei voisi paljoa parempi ensikosketus näyttelijän työhön olla.

Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu Yle TV2:lla 1.12. lähtien. Iloista joulunodotusta kaikille!

-Antti Järviniemi

 

31.10.2016 Syysprinssillä kevättä rinnassa

Heti nähtyäni Syysprinssin mainoksen televisiossa tiesin, että tuon minä haluan nähdä. Ja vaistoni osui oikeaan. Alli Haapasalon ohjaama ja Laura Birnin sekä Lauri Tilkasen tähdittämä elokuva saa katsojansa rakastumaan rakkauteen.

Elokuva kertoo kirjailijapariskunnasta, punk-aatteesta ja elämää suuremmasta rakkaudesta. Rakkaudesta, jonka kukin voi kokea vain kerran. On kuitenkin eri asia rakastaa hulluna, kuin rakastaa hulluna.

Syysprinssi saa aikaan tunneskaalan, jonka laajuuteen ei aivan jokainen elokuva pysty. Itse ainakin koin tunteita aina onnesta pelkoon ja järkytyksestä hämmennykseen. Mikä vielä sitäkin hienompaa, se sai unelmoimaan. Se toi toivoa Inkan ja Juhanan rakkaustarinan kaltaisesta ylitse pursuavasta, itseä säästelemättömästä rakkaudesta. Tarinan rosoisuus toi juuri sen vaaditun särmän elokuvaan. Se erotti Syysprinssin amerikkalaisista vaaleanpunaisista massatuotanto perhosmuffinikukkaniittyelokuvista. Se teki siitä realistisen ja tavoiteltavan oloisen.

Elokuva mässäili hieman turhan paljon seksillä ja alastomuudella. Monet seksikohtauksista olivat tarpeettomia ja lähinnä vain juonen ja tunnelman katkaisevia. Tavallaan se toi kontrastia muutoin kauniiseen miljööseen ja tarinaan, mutta sen olisi voinut tehdä tyylikkäämmin ja huolitellummin. Mielestäni turhaan yritetty tuoda Fifty Shades of Greyn viboja. Ja sen kummemmin Laura Birnin rooleja moralisoimatta, olisi kiva vaihteeksi nähdä häneltä roolisuoritus, jossa ei vilautella tissejä tai persettä.

Lauri Tilkanen oli paitsi ihan kelpo mieskarkki, myös vakuuttava, oman tilansa valkokankaalla ottava ja vaativa tähti. Tilkanen oli minulle ennen Syysprinssiä uusi tuttavuus, vaikka hän onkin tähdittänyt monissa isoissa elokuvissa aiemminkin. En osaa verrata siis aiempiin suorituksiin, mutta ainakin Juhanan roolissa hänestä huokuu varmuus omaan tekemiseen. Ote näyttelemiseen tuntuu tulevan hänelle luonnostaan, ja roolin omaksuminen näkyy aivan jokaisessa eleessä ja katseessa.

Harvemmin kiinnitän tällaisiin asioihin huomiota elokuvaa katsoessani, mutta leikkaaja on tehnyt hienoa jälkeä. Helposti luulisi, että leikkaus pistäisi silmään vain, jos siinä on jotakin moitittavaa, mutta joskus näinkin päin. Kunniamaininta siis Tuuli Kuittiselle!

On hienoa huomata, kuinka paljon kotimaista elokuvatarjontaa tälläkin hetkellä pyörii elokuvateattereissa. Kaiken lisäksi tarjonta on monipuolista ja kaikille ikäryhmille suunnattua. En muista, milloin viimeksi suomalaisella elokuvalla olisi pyyhkinyt näin hyvin. Saa nähdä, kuka pyyhkii muilla lattiaa ensi Jussi -gaalassa. Sitä odotellessa.

-Antti Järviniemi

 

17.10.2016 Jokainen yö vie aamuun

”Ikävä haurastuttaa, joka itkusta tuun vähän reikäsemmäks.”

Sirkku Peltolan näytelmä Tyttö ja varis tuo esiin neljän erilaisen ihmisen tarinan. Vaikka heidän kaikkien elämän tilanteet ovatkin hyvin erilaisia, on kaikille yhteistä kuitenkin yksinäisyys.

Eläkkeellä olevan leskirouvan Armin (Tuija Vuolle) rauhallinen koti-iltakupla puhkeaa, kun hänen kotinsa ovelle ilmestyy humalainen renttu, Säde (Ritva Jalonen). Säde päättää ystävystyä Armin kanssa tämän torjuvasta ja hieman ylimielisestä asenteestaan huolimatta. Ystävyyssuhde motivoi Sädettä saamaan elämänsä jälleen raiteilleen ja pian hänellä onkin työpaikka siivousfirmassa. Säteen tunnelin päässä alkaa jo valo pilkottaa, mutta samaan aikaan hän alkaa saada selville, että Armin elämä saattaakin olla luultua synkempi.

Muissa rooleissa nähdään Jukka Leisti ja Antti Tiensuu.

Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama esitys valloittaa Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön viattomalla keveydellään ja intiimiydellään. Nerokkaat ja loppuun asti suunnitellut henkilöt sekä loistavat näyttelijäsuoritukset pitävät otteessaan. Esitystä rytmittää Lotta Jääskelän kaunis musiikki.

Yksinäisyyden lisäksi näytelmän kantavana teemana on äidin rakkaus. Kuinka suuri merkitys sillä on lapsen elämään? Onko äidillä perusteita lakata rakastamasta lastaan missään olosuhteissa? Entä mitä, jos äiti ei rakastakaan?

Näytelmä oli mielestäni erinomainen. Odotin esitykseltä paljon, ja paljon se tarjosikin. Esitys paneutui napakasti vaikeisiin teemoihin ja aiheisiin, mutta käsitteli niitä viihdyttävästi ja yleisön huomioon ottavasti. Huumoria oli ripoteltu reippaalla kädellä, mutta se ei tuntunut väkisin väännetyltä tai siltä, että ’eihän noin voisi oikeasti käydä’. Paikoittain aivan unohti, että kyseessä on käsikirjoitettu esitys.

Erityismaininta Sädettä esittäneelle Jaloselle, hienoa mukautuvuutta ja rempseää roolin omaksumista. Eleet ja äännähdykset olivat ennemmin liioiteltuja kuin varovaisia, mikä sopi hienosti elämää nähneelle roolihenkilölle. Jalonen onnistui upeasti tuomaan esille erot pulsu-Säteen ja työelämään kiinni päässeen Säteen välillä, unohtamatta kuitenkaan, millainen Säde pohjimmiltaan on elämän tilanteestaan huolimatta.

Paikoittain juoni hieman laahasi. Tiettyjä kohtauksia olisi voinut hieman nopeuttaa. Osa vitsien huumoriarvosta perustui toistoon, kuten esimerkiksi rappukäytävään huutaminen, mutta pari toistoa ehkä liikaa. Suurimmaksi osaksi toisto silti toimi tehokeinona. Eipä esityksestä juuri muuta moitittavaa löydykään.

Pidin kovasti näytösten erilaisuudesta. Ensimmäinen näytös keskittyi luonnollisestikin miljöön ja henkilöiden tutuksi tekemiseen, mutta se oli myös luonteeltaan huomattavasti jälkimmäistä leikittelevämpi ja leppoisampi. Väliajalta palatessani ja takaisin penkkiin istuessani näin heti huonekalujen uudesta sijainnista, että nyt alkaa räiskyä. Toinen näytös alkoi välittömästi tykityksellä ja päättäväinen ote säilyi läpi toisen näytöksen. Ensimmäinen näytös oli idyllinen ja tyyni sunnuntai-iltapäivä, ja toinen näytös oli päin kasvoja iskevä maanantaiaamu.

Kannattaa ehdottomasti yksi syysilta uhrata teatterille ja mennä katsomaan Tyttö ja Varis Tampereen teatteriin. Tai miksei vaikka kahtakin iltaa, kuka estää?

-Antti Järviniemi

 

18.4.2016 Some valtaa elokuvasalitkin!

Onnenonkija on ensi-illastaan saakka pitänyt kärkisijaa Finnkinon katsotuimpana kotimaisena elokuvana. Minka Kuustosen sekä Olavi Uusivirran tähdittämä komedia on ensimmäinen suomalainen sosiaaliseen mediaan sijoittuva elokuva.

Onnenonkija -elokuvan kotisivuilla elokuvan kirjoitetaan kertovan ”tytöstä, joka ei osaa olla köyhä ja pojasta, joka ei osaa olla rikas”. Tämä summaa aika hyvin elokuvan punaisen langan. Muotibloggaaja Marjan blogi on hänen omissa silmissään menestyneempi, kuin mitä todellisuus on. Pitääkseen lukijakuntansa Marja shoppailee jatkuvasti uusia vaatteita, mikä lopulta ajaa hänet talousongelmiin. Ratkaisuksi rahapulmaan Marja tavoittelee rikkaan perheen poikaa Olavia, jolla sosiaalinen kanssakäynti naisten kanssa on, jos mahdollista, vielä vieraampaa kuin mediassa.

Vaikkakin tämä kirjoittamani Nuori kulttuurin blogi on monella tapaa hyvin erilainen verrattuna Marjan lifestyleblogiin, oli Marjan ongelmat hyvin samaistuttavia. Jo pelkästään aktiivisena somen käyttäjänä oli elokuva aihepiiriltään mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Marja on tietysti hahmona melko äärimmäisyyksiin viety tapaus somekäyttäytymisestä, ja luonnollisesti sen on tarkoitus olla humoristinen, komediasta kun on kyse. Kärjistyksestä huolimatta tajusin elokuvan aikana, että teen itsekin monia typerältä vaikuttavia asioita somen vuoksi. Erityisesti nuorille Onnenonkija voi olla hauska ja silmiä avaava kokemus, koska se antaa melko paljon itsetutkiskelun aihetta. Onko se tykkääjien ja seuraajien lukumäärä nyt loppujen lopuksi niin tärkeätä?

Viimeisen kahden vuoden aikana some on laajentanut reviiriään huimasti. Youtube ja Instagram työllistävät nuoria kotimaan mittasuhteissa runsaasti, mutta se voi myös toimia ponnahduslautana globaalille menestykselle, esimerkkinä vaikkapa Smokahontas eli Sara Maria Forsberg. Eikä somen itsessään edes tarvitse työllistää, vaan se voi toimia reittinä esim. laulajan uralle, kuten Benjaminille on käynyt. Vaikka some onkin ilmiönä suhteellisen uusi, kasvaa se jatkuvasti. Monilta nuorilta ja nuorilta aikuisilta somekäyttäytyminen unohtuukin helposti. Onnenonkijan yhtenä tarkoituksena onkin varmasti ollut herättää nuoria ajattelemaan somea myös uhkana eikä pelkästään mahdollisuutena.

Juuri elokuvan käsikirjoitus onkin varmasti yksi tärkeimmistä yksittäisistä tekijöistä, miksi Onnenonkija pitää hallussaan katsotuimpien kotimaisten elokuvien ykkössijaa. Aihepiiri iskee siihen kohdeyleisöön, joka käy eniten elokuvissa, eli nuoriin. Ja eihän komediaelokuva olisi hyvä, jos se ei naurattaisi. Myös näyttelijöiden suoritukset olivat ratkaisevia tämän suhteen. Tämä oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa Olavi Uusivirta näyttelee, ja täytyy myöntää, että yllätyin hieman. En ole hänen musiikkiinsakaan sen tarkemmin perehtynyt, mutta minulle on jostain syystä jäänyt hänestä melko kuiva mielikuva. No, nyt ei ole enää sitä mielikuvaa. Olavi oli aivan loistava Olavina! Naisten kanssa kykenemättömän höntin rooli sopi hänelle loistavasti. Myös Minka Kuustonen oli erinomainen roolissaan. Niin ikään, en ole ennen nähnyt hänenkään suorituksiaan valkokankaalla. Mutta varmasti jatkossa menen katsomaan.

Etenkin nuorille suositeltava elokuva. Miksei myös aikuisille, vaikka he eivät välttämättä niin perillä somemaailmasta olekaan. Mutta ennen kuin alatte leffan inspiroimina bloggaamaan, vloggaamaan tai instagrammaamaan niin kysykää nuorilta ensin neuvoa, joohan?

-Antti Järviniemi

 

4.4.2016 Eihän kerrota tästä kenellekään, eihän?

Kari Hotakaisen uusin teos Henkireikä on yksinkertaisuudessaan erinomainen romaani. Kirjan tapahtumat pyörivät kolmen henkilön ja heitä yhdistävän kuoroharjoituksen ympärillä. Teoksen kantavia teemoja ovat, miten ihminen ajautuu ylittämään rajan ja kuinka ihmisestä itsestään riippumattomat asiat vaikuttavat ratkaisevastikin elämään.

Hienointa kirjassa on mielestäni se, miten Hotakainen ottaa lukijan haltuunsa. Kuten sanottua, kirja on melko yksinkertainen, mutta siitä huolimatta, tai ehkä jopa sen ansiostakin, niin vakuuttava. Parilla hassulla henkilöllä ja muutamalla juonenkäänteellä saadaan aikaan lukijan kahlitseva kertomus. Kerronnalliset ratkaisut toimivat upeasti juonen kanssa ja palvelevat tarkoitustansa. Esimerkiksi kertojan lukijalleen osoittama vuoropuhelu luo hyvin intiimin ja painostavan tunnelman. Mielenkiintoinen yksityiskohta, johon kiinnitin lukiessani huomiota on se, kuinka paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikkia teoksen henkilöitä kutsutaan heidän ammattinimikkeillään tai jollain ulkoisen olemuksen seikalla, ei nimillä.

Lukukokemusta palvelee se, kuinka pitkään Hotakainen onnistuu pitämään korttinsa piilossa. Ratkaisu on säästetty niin tappiin saakka kuin vain mahdollista ja lukijan kysymyksiin vastataan vasta aivan loppumetreillä. Vaikka ratkaisua on pitkitetty, on teos pidetty tiiviinä pakettina. Kirjan vähäisissä aineksissa olisi löytynyt potentiaalia vielä pariksi sadaksi sivuksi lisää. Tässäkin suhteessa Hotakainen on käyttänyt harkintakykyä ja tehnyt oikean ratkaisun. Jos juonta olisi lähdetty venyttämään ja venyttämään olisi ote lukijaan varmasti löystynyt, ellei jopa irronnut kokonaan. Kirjan kauneus piilee juuri siinä, ettei siinä ole mitään ylimääräistä.

Hotakaiselle tuttuun tapaan kirja sisältää kauniita kielikuvia ja vertauksia. Vastapainoksi kirjasta löytyy myös melko paljon keinotekoisen kuuloisia sanaleikkejä. Paikoittain tuntuu jopa kuin Hotakainen ei ottaisi lukijaa tosissaan ja sortuisi ylimieliseen puolivillaiseen kikkailuun. Toisaalta täytyy nostaa hattua, jos Hotakainen pystyy vasurilla siihen, mihin moni kirjailija ei pysty edes koko uransa aikana. Osittain kepeällä kädellä kirjoittaminen keventää kirjan tapahtumia, mikä tulee paikoittain ihan tarpeeseen.

Kirjan kahlitsevuus ei varmastikaan lopu kirjan loppumiseen. Kirjan melko raskaatkin aiheet ja teemat herättävät lukijan ajattelemaan. Ei ehkä vielä kirjan lukemisen aikana, mutta kun antaa kirjan kypsyä ajatuksissa hetken aikaa niin eiköhän sieltä jotain synny. Itseäni herätti ajattelemaan se, miten kuka tahansa pystyy murhaan. Vaikka kuinka itsekin kuvittelin, että ”en minä ainakaan pystyisi tappamaan ketään”, niin kirja kyllä pyyhkii tuolla ajatuksella lattiaa reippaalla kädellä. En tiedä kuinka paikkaansapitävää tilastotietoa kirjassa oli, mutta sen mukaan sadasta ihmisestä kaksi yrittää elämänsä aikana murhaa ja toinen heistä onnistuu. Aika hurjaa, varsinkin kun kyse on vielä murhasta, eli harkitusta teosta, eikä taposta.

Kirjan moraali on melko häilyvää. Kertoja syöttää lukijalle ajatusta, että olisi oikein tehdä mitä vain, jos elämässä on kaikki riittävän huonosti. Ikään kuin, jos elämässä on vaikeita tilanteita niin olisi oikeutettu korjaamaan ne keinolla millä hyvänsä. Kirja vaatii siis omaakin harkintakykyä ja haastaa ajattelemaan nyky-yhteiskuntaa ja sen kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Kirja ei sovi aivan kenelle tahansa. Etenkin alkuun kirja vaatii lukijalta keskittymiskykyä, jotta kirja pääsee vauhtiin ja pääsee siihen sisään. Ei saa myöskään olla kärsimätön. Kirja käy järkeen, kunhan malttaa mielensä. Mielellään suosittelen myös hieman kokeneemmille lukijoille, mutten tietenkään kiellä muiltakaan. Kyllä kirjasta selviää, vaikka olisi hitusen vähemmänkin lukukokemusta, sillä Hotakaisen kerronta soljuu eteen päin vaivattomasti.

Henkireikä on upea romaani, jollaisen kirjoittamiseen ei pystyisi kukaan muu kuin Kari Hotakainen. Ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja.

-Antti Järviniemi

 

21.3.2016 Vauhdikasta menoa Ladan kyydissä

Tampereen työväen teatterissa tämän kevään ajan pyörivä Lada on repäisevä ja mukaansatempaava energiapläjäys. Wolfgang Herrndorfin Ladaromaaniin perustuvaa näytelmää tähdittävät Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen sekä Anton Äikäs.

Kahdeksasluokkalaiset pojat Maik ja Tschick eivät ole luokkansa suosituimpia ja karismaattisimpia kolleja. Ja tämäkös heitä ihmetyttää. Kesäloma alkaa ja luokan kuumin tyttö Tatjana päättää pitää bileet. Kuinka ollakaan Maik ja Tschick ovat ainoat, jotka jäävät ilman kutsua. Tästä suivaantuneena Tshcick päättää järjestää heille omaa tekemistä varastamalla auton. Neljätoistavuotiaiden poikien lähtiessä varastetulla autolla ympäri Saksaa mikään ei luonnollisestikaan voi mennä pieleen, eihän?

Jos esitystä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla olisi se varmaan ’huhhuh!’. Oli ällistyttävää miten liki kaksituntinen näytelmä voi olla niin intensiivinen läpi koko esityksen. Kovasta temmosta huolimatta näyttelijät hoitivat homman ilmiömäisesti. Etenkin Anna-Elisa Hannula ansaitsee erikoismaininnan. Hän oli lähes koko ajan lavalla, lauloi, soitti saksofonia, juoksi ja hyppi ympäri lavaa, otti yleisöä mukaan, esitti useampaa roolia ja vaikka mitä vielä. Uskomatonta venymistä! Tietenkin unohtamatta muita näyttelijöitä, jotka niin ikään musisoivat vähän väliä ja vaihtoivat rooleja lennossa.

Esityksessä oli käytetty hyvin erikoisia ja monipuolisia teknisiä ratkaisuja. Välillä näyttelijät menivät bäkkärille näyttelemään, ja sitä seurattiin livenä salin puolella seinille heijastettuna. Välillä taas seinille heijastettiin, kun joku näyttelijöistä otti itse kameran käteen ja kuvasi yleisöä tai Maikia ja Tschickiä esittäviä nukkeja. Etenkin tällaiset kohtaukset, joissa poikettiin perinteisestä näyttelemisestä sekoittivat osaltaan tarinan kulkua etenkin, kun bäkkärillä mikit pätkivät ja niin päin pois. Toisaalta sekavuus sopi hyvin tarinan aiheeseen ja tunnelmaan, eikä sinänsä haitannut.

Musiikki vei hyvin tarinaa eteenpäin ja rytmitti tehokkaasti vauhdikasta menoa. Sen lisäksi, että näyttelijäkolmikko näytteli todella taitavasti myös soittimet pysyivät hallussa kaikilla. Hienointa oli ehkä kuitenkin, kuinka missään musiikkikohtauksessa soittimen esiin ottaminen ei tuntunut väkinäiseltä tai irralliselta muuhun juoneen verrattuna. Jokainen musiikkikohtaus oli selvästikin tarkkaan harkittu. Ne nivoutuivat hyvin tarinaan ja kuljettivat sitä. Esimerkiksi auton ajaminen oli oivaltavasti kuvattu tietyllä rumpukompilla.

Juoni oli mielestäni melko tylsä. En ole Ladaromaania lukenut, mutta kirja on suhteellisen menestynyt. Uskon, että tarinaa oli jonkin verran yksinkertaistettu näytelmää tehdessä. Kehnosta juonesta huolimatta esitys oli todella viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Maikin ja Tschickin vuorosanoissa käsiteltiin hienosti teineille keskeisiä aiheita, kuten seksuaalisuus, ulkopuolisuus, ystävyys ja tulevaisuus. Henkilöt olivat vakuuttavia ja käsittelivät aiheita samaistuttavasti.

Suosittelen ehdottomasti etenkin niille, jotka eivät muutoin juurikaan teatterissa käy tai, joilla on mielikuva, että näytelmät ovat pitkäveteisiä ja väsyttäviä. Koska Lada ei missään nimessä ollut.

-Antti Järviniemi

 

Tietoa kirjoittajista

Emil Emil Ehnström är en 20-årig kille som studerar journalistik på Social-och Kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet. Han gillar lugn och meningsfull musik och har svårt att tampas med 80-tals punk. Även teater, franska filmer och roliga noveller är kulturformer som Emil uppskattar högt.

Antti Antti Järviniemi on vuonna 1999 syntynyt kangasalalainen nuori. Hän kuuluu Kangasalan Nuorisovaltuustoon ja Tampereen Pallo-Veikkojen jalkapallojoukkueeseen. Urheilun lisäksi Antti harrastaa kirjojen lukemista, musiikin kuuntelemista sekä kirjoittamista.

Minna Minna Jauho on 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija Helsingistä ja toimii tämän kevään Nuori Kulttuuri – säätiön harjoittelijana. Hän työskentelee eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa ja kokee omaksi vahvuudekseen taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön. Minna harrastaa tanssia, valokuvaamista ja kirjoittamista.

 
 
css.php