Blogi

17.4.2014 Moon landing

Häromveckan köpte jag biljetter till Pori Jazz som går av stapeln i sommar. Man kunde bara köpa biljetter som är i kraft hela dagen så jag tog hela lördagspasset. Jag åker dit för att kolla in en av mina favoritmusiker för tillfället, Jamie Cullum. Medan jag beställde biljetter så märkte jag att där är några andra stora namn samma dag. Zara McFarlane, Patti Smith och James Blunt. Den sistnämnda var faktiskt en av mina favoritartister när jag gick i femman. Därför tog jag mig en närmare titt på hans senaste album Moon Landing som släpptes i oktober förra året.

Det absolut starkaste spåret på plattan är singeln ”Bonfire Heart” som du kanske också hört i radion. Den är  ganska glad och handlar om favoritämnet kärlek. Man kan ändå inte komma ifrån det att den sätter sig i bakhuvudet som en påskhare lägger ut påskägg under den här helgen.

Det finns flera stycken poppiga låtar som ger ganska bra feelis. ”Satellites” och ”Heart To Heart” är sådana glada låtar som också är det som gör plattan värd att lyssna på. James Blunt har ju ofta vunnit terräng med sina ledsna, sorgliga ja rent ut sagt tårframkallande låtar som ”You’re beautiful” och ”Goodbye my lover” och så vidare. Han har definitivt satsat på att skaffa en annan stämpel som är mer ”glad popsångare” och inte så mycket ”sorgsen gråtsångare”. Det märks också i hans låt ”Bones” som är en helt hyvens låt men om jag inte vetat att han sjunger skulle jag ha trott det varit en The Killers låt.

Helt och hållet har han ändå inte lämnat balladerna. ”Sun On Sunday” är ett praktexempel på det. Den inleds med lätt piano och Blunts sköra stämma. Den är ändå inte tillräckligt catchy för att bli den nya ”Goodbye my lover”. Helheten är ändå inte så illa med en ganska jämn blandning av glad pop och sorgsna ballader. Jag tror nog att jag skulle ha fastnat för James Blunt då jag gick i femman även om jag fått det här albumet i handen istället.

Emil Ehnström

 

17.4.2014 Oikeudenmukainen, tiukka nuoruus

Vapaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus! Bastille on meidän! Tai ei ehkä ihan vielä.

Sain eilen mahdollisuuden päästä katsomaan opinnäytetyönä tehtyä näytelmää Teatterikorkeakouluun, nimeltään ”Kevätjuhla”. Nuori ohjaaja(Linda Wallgren) ja hänen nuori käsikirjoittajansa (Juho Gröndahl) olivat rakentaneet maailman opettajanhuoneeseen ja kouluun, meille kaikille tutun kevätjuhlan tienoille. Käsiohjelmassa oli tuttu Suvivirsikin, hyvin alleviivaamassa näytelmänkin esittämää absurdia maailmaa.

Näytelmä esitti hyvin, kuinka auktoriteetteihinsa pakenevt aikuiset rapistuvat pikkuhiljaa itseluomansa paineen alla, ja näytelmän todelliset selviäjät ovat koulun oppilaat, joista yksi lopuksi karkaakin, koska ei kestä rakenteiden painetta. Jäljelle jääneet nuoret jatkavat eteenpäin, itsevarmuudella, jonka he saavat siitä periaatteesta, että kaikki on kohdeltava kunnioittavasti ja oikeudenmukaisesti.

Tämä nosti hymyn huulilleni, sillä olin juuri päättyneellä Allianssi-risteilyllä puhunut nuorten vahvasta oikeudenmukaisuuden halusta ja pyrkimyksestä. Allianssi-risteilyn avajaisissa Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio oli jo nostanut oikeudenmukaisuuden esille erään toisen tutkimuksen tuloksena siitä, mikä nuorille on tärkeää. Samaa faktaa oli saatavissa tekemässämme kyselytutkimuksessa Teatris-tapahtuman nuorille osallistujille, jossa nimenomaan oikeudenmukaisuus nousi myös heille tärkeimmäksi teesiksi. Ja yllätys, yllätys, nuorten vertaisryhmän tutkiessa Teatriksessa esitettyjä näytelmiä, oikeudenmukaisuus nousi isoimmaksi teemaksi. Vielä viidennen kerran: oikeudenmukaisuus.

lippu

Voidaan tietenkin ajatella, että nuoruuteen kuuluu tinkimätön halu tehdä maailmasta parempi paikka, ja hyvä niin. Itse näkisin kuitenkin uusien sukupolvien viisauden siinä, mikä on tärkeää, ja mitä jäljelle jää. Siinä missä aiemmin mammonan kerääminen hinnalla millä hyvänsä oli tärkeintä, uskoakseni, ja erinäisten tutkimusten mukaan nykypäivän nuoret arvostavat hyvää vapaa-aikaa ja elämän sisällöllistä laaduntamista. Pahat kielet sanoisivat ivallisesti hedonismiksi, minä sanon sitä ilolla hedonismiksi. Itsensä toteuttaminen ja tyytyväisenä pitää nykypäivänä sisällään myös toisista ihmisistä huolehtimisen. Oikeudenmukaisuuden toteutuminen ruokkii hedonismiamme tekemällä meistä tyytyväisiä, uskaltautuisin väittämään.

Ja eijei, ei pidä ajatella, että oikeudenmukaisuuden tavoittelu oli pelkkää puuta halaavaa maailmanparannusta. Kyllä nuoret arvostavat myös hyviä olosuhteita itsellään. Heillä on vain ehkä voimakkaampi empatiakyky kuin aikaisemmilla sukupolvilla: he haluavat mukavuutta kaikille. Voimakkaasti yleistä, tiedän, mutta hetken haluan viivähtää tässä hyvässä olossa tulevaisuutta kohtaan.

Omassa kommenttipuheenvuorossani Allianssi-risteilyllä muistutin, puhuessamme nuorten osallisuudesta päätöksentekoon, että eivät nuoret ole passiivisia yhteiskunnan suhteen, he ovat passiivisia sen jargonin suhteen, jota nykyisin tulisi rakenteissa käyttää. Nuoret haluavat vaikuttaa, mutta he haluavat tehdä sen suoraviivaisemmin, kuin mitä nyt rakenteet antavat myöten. Nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio sanoi puheessaan myös lauseen, jonka haluan painaa paitaan ja pitää sitä: ”Suomi on lähidemokratian kehitysmaa”. Niinpä. Meidän tulisi tehdä rakenteistamme sellaisia, ettei niihin tarvitse erikseen mennä, vaan että ne ovat luonnollisesti osa elämääsi, ja arkipäivääsi. Meidän tulisi miettiä, miten voimme rakentaa nuorille (ja meille patuillekin) kanavat niin, että voimme tuntua demokratian omassa elämässämme. Että olisimme se demos.

Tuntui erinomaisen hyvältä taas tallustaa taidekokemuksesta kotiin. Taide heijastaa yhteiskunnan tilaa ja nuori taide heijastaa yhteiskunnan tulevaisuutta. Siksi kannattaa käydä katsomassa tuoretta taidetta aina välillä. Itsehän onneksi saan tehdä töitä aikakoneessa päivittäin.

Panu Mäenpää
toiminnanjohtaja
Nuori Kulttuuri -säätiö

 

 

 

 

 

13.4.2014 Only time will tell

Den ultimata musikfestivalen Coachella tog plats i Kalifornien under veckoslutet, och även om flera av artisterna som uppträdde där är redan välkända och etablerade, så var det rapduon Outkasts comeback som var dragplåstret för de flesta besökarna. Andre 3000 och Big Boi har inte uppträtt tillsammans på många år, och de två killarna ägde hiphop under 90- och 2000-talet. Så förstås var det självklart att deras konsert skulle vara en framgång, men det som jag mest började fundera på var: av dagens populäraste artister, vilka är det som vi kommer att minnas flera år framåt?

Alla genrer och decennium har sina egna stora namn.Elvis, Beatles, Rolling Stones, Whitney Houston, Led Zeppelin, Sex Pistols, Michael Jackson, Guns N Roses, Nirvana, Tupac, Eminem, Metallica osv. De är alla sådana artister som folk vet att finns (/har funnits) fast de inte ens hört en låt av dem. Men det som har förändrats sedan Paul och John började förföra folks liv med sina popmelodier, så är att utbudet har ökat så enormt. Dagens listor kan en kväll toppas av en amerikansk country-tös för att sedan tas över av en 17-årig Nya Zeeländare. Så vem är det som kommer att hållas vid toppen, och inte glömmas bort med tidens gång? Det känns på något sätt självklart att man kan titta på Stones när de firar deras 50-årskalas, men att se Swedish House Maffia stå bakom DJ-bord när de fyllt 60? Eller Slipknot hoppa omkring i sina dräkter om 30 år? I can’t see it happening…

Only time will tell I guess…

 

9.4.2014 Mitä vapaa-ajan harrastaminen saa maksaa?

Mitä saa vapaa-aika maksaa? Millä se hinnoitellaan?

Helsingin Sanomissa oli tänään hyvä juttu urheiluharrastamisen kalleudesta. Entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki käynnisti asiasta aikoinaan selvityksen, urheiluministerin ominaisuudessa. Silloin jo mietin, että saammeko kylmää faktaa siitä, mitä se urheileminen oikein maksaa? Mikä on se satsaus, jonka perhe tekee yhteisen kansanterveyden hyväksi?

Mielessäni kiilui tietenkin vain pahat. Myönnän. Halusin, että pintaan nousee kansamme pyhän lehmän hinta. Se on nimittäin ihmeellinen juttu, että lisenssimaksut ja muut eivät yleensä herätä voimakkaita tunteita vanhemmissa, mutta kulttuurissa, niin, senhän pitäisi olla (lähes) ilmaista.

Kuten tutkimus ja artikkelikin osoittavat, urheilu on lipumassa tietyille ryhmille ulottumattomiin. Urheiluseurojen maksut ovat paikka paikoin kolminkertaistuneet. Samaan aikaan kulttuurista harrastustoimintaa pyritään järjestämään useimmiten nimellisen materiaalikustannuksen voimin. Uskaltautuisin kuitenkin väittämään, että urheilutoiminnassa vapaaehtoisvoimat ja sponsorointi ovat suuremmassa osuudessa kuin kulttuurissa ja tuki taitaa olla kuitenkin, no, ainakin samankaltainen.

Omassa toiminnassamme tänä vuonna tulimme siihen tilanteeseen, että jouduimme nostamaan osallistumismaksuamme, koska yhteistyökumppanimme ei ollut tällä kertaa kunnallinen toimija, vaan järjestö. Käytettävissä ei ollutkaan tiettyjä palveluita, kuten yleensä, vaan jouduimme ulkoistamaan ja siten myös ostamaan, ulkopuolisilta palveluja. Osallistumismaksua ei ollut nostettu sitten kahdeksankymmentäluvun, jolloin se määriteltiin sataan markkaan. Oli jäänyt useammat indeksikorotukset väliin.

Tämä tietenkin herätti monenlaisia tunteita ryhmissä ja kentällä, summan ollessa kuitenkin esimerkiksi vain puolet kilpavoimistelutapahtuman osallistumismaksusta, uskoisin pystyvämme tarjoamaan kuitenkin hyvän tapahtuman nuorille tanssitaiteilijoille. Paineet osallistumismaksun (joka päätyy siis järjestävälle taholle, ei säätiölle) ovat ollut jo hienoiset muutaman vuoden ajan.

Tehtävänämme on tarjota jokaiselle Suomessa asuvalle alle 29-vuotiaalle nuorelle mahdollisuus kulttuuriseen harrastustoimintaan. Se on vaativa tehtävä, ottaen huomioon esim. maantieteellisestä sijainnista johtuva eriarvoisuus erilaisten mahdollisuuksien käyttämiseen. Kunnilla ja vanhemmilla on vahva osuus siinä, miten työssämme onnistumme. Heidän osuutensa kasvaa koko ajan, ja kenties meidän tehtävänä onkin huolehtia siitä, että se ei käy ylitsepääsemättömäksi.

Taiteeseen ja mielikuvitukseen ei onneksi toistaiseksi tarvita lisenssiä. Itsensä kehittäminen on toistaiseksi harrastus, jossa välineet, sinä itse, ovat vapaasti saatavilla.

Panu Mäenpää
toiminnanjohtaja
Nuori Kulttuuri -säätiö

 

2.4.2014 Jansson frestar på Ateneum

Häromdagen så tog jag mig i kragen och klev in i konstmuséet Ateneum i Helsingfors. Jag har absolut ingenting emot konst i form av tavlor och dylikt men det är bara det att jag blir så fast i alla andra former av konst (filmer, musik, böcker etc.)  så att det helt enkelt inte blir mycket tid över för bildkonsten. Så jag gick in på Finlands kändaste konstmuseum för att kolla in utställningen som går igenom hela Tove Janssons liv.

Tove Jansson, som alla känner igen på grund av muminböckerna, föddes för exakt 100 år sedanår 1914 och därför har man jubiluemsåret till ära satt upp utställningen på Ateneum. Det är väldigt intressant att se vilken färgstark person som gömmer sig bakom de genomsnälla muminfigurerna. Tove Jansson verkar ha varit en äkta aktivistsjäl som ritat en hel del samhällskritiska bilder till tidskriften Garm. Där finns kritik mot bland annat Hitler och nazityskland. De var en verkligt spännande kontrast. Tove har även målat en hel del personporträtt, både på sig själv och andra. De var ofta färgsprakande men ibland när hon gjorde självporträtt kunde de vara väldigt mörka drag i bilderna.

Landskap var ett viktigt tema för Tove Jansson. Hon spenderade mycket tid i Östra Nylands skärgård på den lilla idylliska kobben Klovharun. Där fick hon inspiration och därför har hon målat väldigt många tavlor med motiv som öar, skär och framför allt det väldiga havet, som kan verka ganska skrämmande i bilderna.

I finska dagstidningar så hittar man ofta muminseriestrippar och även sådana fanns att skåda på utställningen. En hel del original. De har ju sin charm, de där serierna. De är så omåttligt sympatiska och naiva att man bara kan le. Mina absoluta favoritkonstverk är dock inte Tove Janssons egna utan av hennes livskamrat Tuulikki Pietilä. Det är så kallade ”mumintablåer” alltså ett slags ”dockhus” gjort i äkta muminanda. Det ser så vackra och spännande ut och man önskar verkligen att man som barn hade haft ett muminhus som såg ut som dem på utställningen.

-Emil Ehnström

 

2.4.2014 Kansallisooppera, kaikkien seikkailupuisto!

Alminsalin lava minuutteja ennen kuin Puistolan koulun oppilaat valtasivat instituution.

Alminsalin lava minuutteja ennen kuin Puistolan koulun oppilaat valtasivat instituution.

Sain mahdollisuuden päästä tutustumaan Kansallisoopperan yleisötyön yhteen muotoon, jossa tarkoituksena on saada liikkeelle alaluokkalaisia ympäri maata. Tämän vuoden aikana jo 23 koulua (yli 1000 koululaista 2-6 luokilta) mukana Linkolan säveltämässä Hölmöläiset -oopperassa, syksyllä mukaan liittyy vielä 12 koulua lisää. Tämä teos, joka on viides jo lajiaan, on tavoittanut lapsia jo seuraavilta paikkakunnilta: Joensuu, Mikkeli, Lappeenranta, Savonlinna, Kangasala, Lahti, Imatra, Varkaus, Tampere, Kauniainen ja Kerava. Pääkaupunkiseudun koulut pääsevät esiintymään Oopperan Alminsaliin, muualle lähdetään solistien, pianistin, ohjaajan, lavasteiden, pukujen, tarpeiston kanssa pakettiautolla.

 

Projektissa kouluille on suunniteltu materiaalipaketti, jossa on nuotit ja harjoitus-cd, jonka avulla oppilaat voivat harjoitella. Opettajille järjestetään perehdytyspäivä ja teoksen ohjaaja ja pianisti käyvät vielä koululla muutama viikko ennen esitystä kenraaliharjoituksessa. Esityspäivänä vielä harjoitellaan yhdessä oopperan solisten kanssa esitystä muutaman kerran.

 

Itse olin todistamassa, kun kaksi luokkaa Helsingin Puistolasta nousi lavalle, oman koulunsa ollessa yleisönä. Illalla sitten esiinnyttiin vanhemmille ja muille tutuille. Kansallisoopperan solistit ja koulun oppilaat olivat molemmat kotonaan lavalla ja pelasivat hyvin yhteen. Ohjaaja oli elävöittänyt hölmöläistarinoita nykypäivän viittauksilla ja kaiken kaikkiaan lavalta houkui innostus yhteistä taidekokemusta kohtaan.

 

Itse olin ainakin autuaan tietämätön ennen tätä tästä valtakunnallisesta työstä, mitä Kansallisooppera tekee koulujen kanssa, mutta olen totta vieköön tyytyväinen! Jälleen kerran hyvä esimerkki siitä, miten KANSALLISlaitos pyrkii olemaan koko kansan saatavilla. Kansallisbalettihan on jo rantautunut kiertueillaan kaupunkien toreille. Nämä koululaisprojektit iskevät vielä syvemmälle kudokseen ja osoittavat oopperan olevan koko kansalle tarkoitettu taidemuoto, joka on myös meidän muokattavissa. Klassikoiden rinnalle voimme nostaa myös muita tulkintoja ja teoksia.

 

Toivon todella, että sama suuntaus jatkuu. Olen aikaisemmin jo avoimesti ihaillut sitä hyvää työtä, mitä Nykytaiteen museo Kiasma on tehnyt lapsille ja nuorille suunnatun yleisötyönsä kanssa. Povaan näille taideINSTITUUTIOILLE pitkää ikää, kun ne nivoutuvat meidän arkielämäämme, erottamattomiksi osiksi! Ne eivät tulevaisuudessa ole taiteesta nauttijoille instituutioita, vaan omanlaisiaan hoploppeja ja seikkailupuistoja.

Panu Mäenpää
toiminnanjohtaja

 

1.4.2014 It’s gonna be legen-wait for it- meh…

Idag tog How I Met Your Mother slut. 9 säsonger av en romantisk och otroligt humoristisk sitcom, men ändå med ena foten i den realistiska stöveln som vi kallar ”det riktiga livet” genom att också visa en vardags-tragisk sida. 9 säsonger av de 5 karaktärerna Ted, Robin, Lily, Marshall och Barney (plus the Mother i sista säsongen) som alla evolverade och man blev själv verkligen fäst vid deras liv. Men idag har HIMYMs manusförfattare verkligen gjort ett misstag.

SPOILERS FÖLJER

HIMYMs story var huvudsakligen Ted Mosbys, och hur han berättade för sina två barn i framtiden om hur han träffade deras mor. Hela serien började med att han insåg vid sin bästa vän Marshalls och hans flickvän Lilys förlovning att han också ville hitta ”the one”. Hans moderna casanova-aktiga kompis Barney rådde honom att inte slå sig ner, men Ted förälskade sig sedan i nykomlingen Robin, men det förhållandet tog slut direkt i första episoden för att igen tas upp i andra säsongen och för att sedan igen gå i bitar. Men Ted gav sig inte. 9 säsonger är Lily och Marshall gifta och har barn, Ted är hopplöst singel efter misslyckande efter misslyckande, och Barney och Robin ska fira sitt bröllop efter att även de har haft ett on-off förhållande. Hela säsongen har utspelat sig under det veckoslutet som Barney och Robin ska gifta sig, med även flashforwards var man fått bekanta sig med Ted och the Mothers framtida liv som ett par och föräldrar. Ända tills den sista episoden verkade allt gå mot ett lyckligt slut, men HIMYMS skapare valde att gå en annan väg.

Ted träffar the Mother (Tracy) efter bröllopet, och de blir ett par som man hela tiden väntat. Men Barney och Robins äktenskap håller bara tre år, vilket leder till att Robin slutar hänga med hela gänget, eftersom Barney gått tillbaks till sin casanova-livsstil (vilken han sakta men säkert avdunstat från under hela serien) och hon inser att hon gjorde ett misstag genom att inte hålla ihop det med Ted. (Barney får sedan ett barn efter ett one night stand, vilket får honom att lugna ner sig och börja bete sig för sin nya dotters skull, vilket funkar som en slags räddning för honom. Men ändå inte den räddningen som hela serien antydde på). Men det är tyvärr inte det mest tragiska som händer; the Mother, som hela sista säsongen har presenterats alldeles perfekt och fått en enormt bra respons av fansen, dör 6 år av en sjukdom före Ted börjar berätta historien för sina barn. Och när vi väl kommit fram till samma plats var serien började, när Ted sitter framför sin dotter och sin son för att berätta HOW I MET YOUR MOTHER, så inser barnen att hans historia inte alls är till för att berätta om deras mor, utan för att få deras välsignelse att återuppta sitt förhållande med Robin. Och där slutar serien, med Ted stående under Robins fönster medan hon tittar ner på honom med ett smile på läpparna. The end.

Fansen har hela dagen skrivit online om hur de hoppas att allt det här var ett aprilskämt. Ända sedan Ted och Robin gjorde slut pga av att de ville utvinna olika saker av livet, så har de visserligen då och då visat återuppväckta känslor för varandra, men man har alltid fattat att de inte är menade för varandra. Men istället för att ge den här seriens alla karaktärer det lyckliga slutet de förtjänade (Lily och Marshalls slut var perfekta) så valde de att gå tillbaks till det som allt startade med och genom att spotta i Teds ansikte efter att han äntligen hittat ”the one”. Jag är besviken. Serien kommer ändå att vara en av mina absoluta favoriter på grund av allt som hände före denna dag, och det var ju ändå ett realistiskt slut. Men inte det realistiska slutet vi alla hoppas på. De fem sista minuterna gjorde att nio år av en makalös sitcom kändes lite förgäves.

En kompis sade att kanske skaparna av serien tyckte att det var okej för mamman att dö eftersom hon ändå bara varit med en säsong som skådespelad karaktär. MEN HON ÄR JU MED I NAMNET PÅ SHOWEN. Serien hette How I Met Your Mother. Inte How I Told You About My Failed Relationships, Including Your Dead Mother, And Then Went Back To Square One.

 

28.3.2014 Varoitus! Tämä sisältää ison annoksen hyvää mieltä!

Eilen illalla käydessäni nukkumaan mietin, että saavatkohan muut ihmiset niin paljon mahdollisuuksia kokea omaa työtään hyödylliseksi, kuin minä? Pitäisikö sitä suomalaisesti tuntea syyllisyyttä siitä, että saa mahdollisuuden kokea onnistumisen kokemuksia, jotka sitten voivat siivittää eteenpäin sateisinakin päivinä?

Olin eilen pääkaupunkiseudun Moves-aluetapahtuman gaalassa, Aleksanterin teatterissa, jossa pääkaupunkiseudun nuoriso- ja kulttuuritoimien kulttuurisen nuorisotyön kirkkain kärki sai tilaisuuden loistaa, festarin nimen mukaisesti. Lavalle nousi raatien valitsemana otos tämän alueen tanssin tulevaisuudesta ja meillä kulisseissa seisovilla oli erinomainen tilaisuus kokea tulevien ammattilaisten ensimmäisiä askelia isoilla lavoilla.

Jo työnkin puolesta sanoisin, että mahtavaa, mutta nyt sanon ihan suoraan, oli oli HUIKEAA. Ykköspaikasta sydämessäni tappelivat sekä esiintyjät että yleisö. Lavalla oli aistittavissa hillitty ja harkittu tunneskaala, joka kanavoitiin tarkasti omaan ilmaisuun, ja vastapainoksi yleisö palkitsi nuoret taiteilijat raivoisan muhkeilla aplodeilla, niin esityksen jälkeen kuin sen aikanakin! Me olimme kaikki siellä yhtä isoa tanssin laumaa, joka oli pysähtynyt nauttimaan vihreintä ruohoa oman aitauksen sisäpuolella. Puhuessani Nuori Kulttuuri –toiminnasta painotan aina meidän tehtäväämme yhteen kokoajana, ja se totta vieköön toteutui eilen. Eilenkin.

Illan loppuessa menin kiittämään Helsingin, Vantaan, Espoon ja Kauniaisten työntekijöitä erinomaisesta tapahtumasta ja gaalasta, ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, minua kiitettiin. Menin siitä ihan hämilleni ja takeltelin siinä ulos suustani muutaman eikueikueiku-sanan. Kiitos kyllä kuuluu kokonaan näille uuraille työntekijöille: Ilonalle, Minnalle, Marille, Katrille, Hansulle, Rikulle, Antille, Susalle ja monelle, monelle muulle. Parasta tässä kulttuurisessa nuorisotyössä, nuorten taiteilijoiden jälkeen, ovat nämä yhteistyökumppanit, joiden kanssa me saamme työskennellä. Sydämestä lähtee halu tuottaa mahdollisuus nuorelle taiteelle näkyä ja kuulua ja kädet ovat aina auliit tulemaan likaisiksi puitteita rakennettaessa! KIITOS.

Loistefestari järjestämässä oli pääkaupunkiseudun toimijoita. Kuvassa oikealta vasemmalle: Susanne Österlund-Toivonen (Vantaa), Sari Rehèll (Nuori Kulttuuri-säätiö) ja Helsingin nuorisoasiainkeskuksesta Mari Alamikkelä, Minna Sirviö ja Ilona Anttila.

Loistefestari järjestämässä oli pääkaupunkiseudun toimijoita. Kuvassa oikealta vasemmalle: Susanne Österlund-Toivonen (Vantaa), Sari Rehèll (Nuori Kulttuuri-säätiö) ja Helsingin nuorisoasiainkeskuksesta Mari Alamikkelä, Minna Sirviö ja Ilona Anttila.

Vielä on jäljellä seitsemän aluetapahtumaa tänä keväänä, joista yhteen matkaan huomenna Karjaalle, että tämä fiilis ei vielä lopu! Varoitukseni siis se, että voin vähän hehkua tyytyväisyyttä, nimittäin tunnen valtakunnallisesti aika lauman hyviä tyyppejä. Ja tiedän, mitä tanssissa tapahtuu seuraavien vuosien aikana. Sinäkin tiedät, jos tulet valtakunnalliseen tapahtumaan sitä katselemaan!

www.sottiisimoves.fi

 

23.3.2014 Esbo behöver brändas!

På fredagskvällen åkte jag till Esbo stadsteater i Hagalund för att se på Esitystalous 2 – tehtävä espoossa. Det är en pjäs som handlar om att Esbos politiska ledning har insett att Esbo behöver ett nytt bränd. Esbo ska göras attraktivare och det har bildats en grupp som ska skapa Esbos nya bränd. Dit hamnar huvudpersonen som spelas av Ylermi Rajamaa efter att han blivit erbjuden galet mycket skattepengar . Han är en konstnär som skrivit pjäser och nu ska han vara den som skriver” berättelsen om Esbo”. Pjäsen är en nyskriven komedi och bland skådespelarna finns bland annt välkända namn som Martti Suosalo och Tommi Korpela. Suosalo spelar stadsdirektören som alltid har egna visioner att komma medan Korpelas karaktär mest bjuder på romantik tillsammans med en jurist som spelas av Ria Kataja.

Fastän storyn kan verka lite ensidig så är pjäsen enastående rolig. Den finska humorn biter på publiken och man skrattar högt åt pinsamheterna och olikheterna mellan karaktärerna. En av de allra roligaste stunderna är ändå då Sevón Keijo, som spelas av Raimo Grönberg, öppnar munnen. Keijo är en professor från Aalto som är specialist på att bygga i trä. Han säger knappt ett ord och kommer alltid med endera självklarheter eller fullständigt obegripliga visioner för Esbo.

Det är sällan som jag brukar gå på finskspråkig teater men just nu är jag väldigt glad över att jag gick på Esitystalous 2. Pjäsen flyter fram så lätt och scenbytena går liksom in i varandra på ett sätt som gör att man knappt märker att det hela tiden går framåt. Hela ensemblen gör bra ifrån sig och leker med typiska stereotypierom hurdan en proffessor, byråkrat eller konstnär borde vara. Det är så intressant att se mötet mellan dessa karaktärer och vilka konflikter det kan uppstå. Det är just där som humorn kommer in. Det gör inte heller saken lättare att gruppen har ett omöjligt dilemma framför sig. För hur ska man egentligen brända Esbo?

-Emil Ehnström

 

19.3.2014 Why have a civilization anymore if we no longer are interested in being civilized?

”Frank: Oh, I get, and I am offended. Not because I’ve got a problem with bitter, predictable, whiny, millionaire disk jockeys complaining about celebrities or how tough their life is, while I live in an apartment with paper-thin walls next to a couple of Neanderthals who, instead of a baby, decided to give birth to some kind of nocturnal civil defense air-raid siren that goes off every fuckin’ night like it’s Pearl Harbor. I’m not offended that they act like it’s my responsibility to protect their rights to pick on the weak like pack animals, or that we’re supposed to support their freedom of speech when they don’t give a fuck about yours or mine.

Office Worker: So, you’re against free speech now? That’s in the Bill of Rights, man.

Frank: I would defend their freedom of speech if I thought it was in jeopardy. I would defend their freedom of speech to tell uninspired, bigoted, blowjob, gay-bashing, racist and rape jokes all under the guise of being edgy, but that’s not the edge. That’s what sells. They couldn’t possibly pander any harder or be more commercially mainstream, because this is the ”Oh no, you didn’t say that!” generation, where a shocking comment has more weight than the truth. No one has any shame anymore, and we’re supposed to celebrate it. I saw a woman throw a used tampon at another woman last night on network television, a network that bills itself as ”Today’s Woman’s Channel”. Kids beat each other blind and post it on Youtube. I mean, do you remember when eating rats and maggots on Survivor was shocking? It all seems so quaint now. I’m sure the girls from ”2 Girls 1 Cup” are gonna have their own dating show on VH-1 any day now. I mean, why have a civilization anymore if we no longer are interested in being civilized?”

På fredag tittade jag på filmen God Bless America (2011), och ju längre in i filmen jag kom, desto högre steg den på min topp-tio lista (ingen film vinner dock Forrest Gump). Filmen handlar om blue-collar mannen Frank, som efter att han får veta att han lider av terminal cancer bestämmer sig för att ta sig an den moderna världens kulturella nergång och börjar mörda människor som blivit kända bara för att de beter sig som idioter. Till hans hjälp kommer flickan Roxy, som är i sin tidiga tonår. Underhållningen i filmen är på väldigt hög nivå, men man måste nog ha lite mörk humor för att kunna tåla den. Det bästa med filmen är ändå inte underhållningen, utan budskapet och Franks monologer.

I texten jag lade upp här ovanför så ger karaktären Frank egentligen ord till vad jag, och vad väldigt många som jag känner, tycker att har hänt med dagens kultur-värld. Det som tar till mest för mig är hans kommentar om att Survivor inte mera är på något sätt spännande, och det har han ju rätt i. Barndomen förstörd. I dag kan man inte ens kalla en musikvideo för en musikvideo om ingen blir skjuten eller dansar naken på byggredskap.

Franks sätt att hitta en lösning (mörda alla som förtjänar det) var ju lite en överreaktion, men vad kan vi då göra i en värld där en sju-åring kan ladda ner Netflix på sin iPhone för att kolla hur dom coola människorna beter sig på Jersey Shore? Själv vet jag inte, men någon renässans av vett i bollen hoppas jag på.

 

Tietoa kirjoittajista

Hej! Mitt namn är Sebastian Lindström och är en 94-född anglofil från Esbo. Som ni märker är jag svenskspråkig, så min insats på den här bloggen blir huvudsakliugen på det fina språket. Mina stora droger i livet är musik och film, och jag lockas speciellt av verk med lite galna och störda budskap, ”man ska se det vackra i det fula”. Jag studerar för tillfället kulturproducentskap.

Emil Förutom sitt bloggande så jobbar Emil Ehnström för tillfället på Finlands Svenska Skolungdomsförbund som civiltjänstgörare. Han spelar och sjunger och lyssnar på det mesta i musikväg. Det enda han inte klarar av är 80-tals punk. Och humppa. Teater, franska film och noveller är Emils cups of tea.

PanuKolmas blogaaja on säätiön toiminnanjohtaja Mäenpää. Panu Mäenpäällä on vahva tausta niin nuorisotyössä kuin taidekasvatuksessa, teatteri-ilmaisun ja draamapedagogiikan aloilla. Panu Mäenpää on toiminut Nuori Kulttuurissa kulttuurisuunnittelijana vuodesta 2006 ja säätiön toiminnanjohtajana vuodesta 2012.

 
 
css.php