Blogi

27.4.2015 Interaktiv teater: Sädekehävaikutus

För några dagar sedan var jag på pjäsen Sädekehävaikutus som görs av studerande på Teaterhögskolan vid Konstuniversitet i Helsingfors. Innan publiken blivit insläppt i salen så kommer kvinna ut och börjar stirra konstigt på folk. Hon ser glad ut när hon stirrar på män och frågar några vad de heter.

Hon kommer också fram till mig och frågar med naivitet och lycka i blicken vad jag heter. Emil, svarar jag. ”Eeemil Wooooow!” säger kvinnan med beundran i rösten. Sedan kommer en man ut i korridoren och säger åt kvinnan att hon inte kan hålla på så där. Han säger att det inte är okej att gå runt och flörta med äldre män när man är en 15-årig tjej.

Pjäsen handlar om Viva (spelas av Diana Tenkorang) , den sexgalna 15-åriga tjejen som bor med sina föräldrar (som spelas av Chike Ohanwe och Sonja Salminen) och sin bror (som spelas av Heikki Ranta) i ett ruckel i utkanten av en stad. Familjen har väldigt ont om pengar och mamman jobbar som städerska med pappan är apatisk, analfabet och kanske lider av något trauma. En ganska så söndrig familj. För att lösa pengaproblemen börjar familjen uppmuntra Viva att ta betalt för sitt kuckelikuu.

Det börjar sedan gå bättre och familjen kan börja bo i en riktigt lägenhet. Ända tills pappan hänger upp en reklamskylt där han det står att man får köpa tjänster av hans 15-åriga dotter. Föräldrarna hamnar båda i fängelse och barnen flyttar till olika fosterfamiljer.

Sädekehävaikutus utmanar normer på en helt ny nivå. De tar upp klasskillnader i samhället och också problematiken med prostitution. Pjäsen förflyttar sig också hela tiden och medan det är kaffepaus så får publiken måla och leka modellera. Vi förflyttar oss också under pjäsen från en liten och hög åskådarplats till att hela publiken sitter i en ring runt skådespelarna. Man är hela tiden med i pjäsen och det känns mer som en upplevelse än som ett skådespel.

-Emil Ehnström

 

23.4.2015 ”In learning you will teach and in teaching you will learn.”

Taiteilijuus. Pedagogius. Mitä niistä tulee, kun ne yhdistää? No. Pureudutaan siihen seuraavassa eri taiteentekijöiden työtä pohtivassa postauksessa. Musiikkipedagogi Lea Kaijansinkon tapauksessa vastaus on, että viulisti ja Sibelius-Akatemiasta valmistunut musiikinopettaja. Lea oli lukioni musiikinopettaja ja historiaamme kuuluu niin musikaali-projektin työstäminen kuin monet lauluyhtye-esiintymisetkin. Tällä hetkellä Lea opettaa musiikkia lappeenrantalaisessa lukiossa ja on erikoistunut nimenomaan erilaisten musiikki-produktioiden tuottamiseen. Hänellä on pitkä tausta musiikkipedagogina, ja sen tiimoilta haastattelinkin häntä seuraavaan postaukseeni eri taiteentekijöiden työstä, joten – millaista on yhdistää oma taiteilijuus ja muiden opettaminen?

Lea päätyi opiskelemaan viulua jo 5-vuotiaana musiikkiopistoon. Hän kokee kasvaneensa kiinni musiikkiin, koska se oli koko ajan läsnä kaikkialla. Yläkoulussa hän varmistui siitä, että musiikista tulee hänelle ammatti ja hetkeä myöhemmin päivänselvältä asialta tuntui, että Lea haluaa opiskella nimenomaan musiikinopettajaksi. ”Kimmoke siihen tuli omasta musiikinopettajasta, et tää vois olla kivaa ja tää vois olla miun juttu. Musiikki oli niin iso osa elämää, et ei sitä voinut ees kuvitella tulevaisuutta ilman musiikkia.” Lea sanoo, että päätös opiskella nimenomaan opettajaksi tuntui alusta asti luontevalta – hän oli tehnyt pitkään omaa viulistinuraa, mutta ajatus muiden opettamisesta kiehtoi ja pääsykokeissa varmistui, että ”tää on se juttu”. Seuraavat vuodet Lea vietti Sibelius-Akatemiassa ja koki, että se oli todella hänen oma paikkansa.

Lea näkee itsensä sallivana ja suvaitsevaisena pedagogina, ja pyrkii aina omalla persoonallaan luomaan kannustavan ilmapiiriin taiteen tekemiselle. Hänen mielestään nimenomaan ilmapiiri, jossa läsnä on luottamus, mahdollistaa uskaltamisen. Tärkeää ei ole määrittää, mikä on oikeaa ja mikä väärää – tärkeintä on vain tehdä. ”Taiteen tekeminen on sellanen prosessi, ja se voi olla sen ihmisen ittensä kannalta kaikista tärkeintä nimenomaan se tekeminen – ei se, kuulostaako se just samalta ku levyllä. Se ite juttu merkkaa kaikista eniten.” Uskaltaminen ei kuitenkaan aina ole helppoa ja haastavimmaksi asiaksi opettajan työssä Lea kokeekin sen, kuinka saada oppilaat heittäytymään ja olemaan välittämättä turhista suorituspaineista, joita koulumaailma toisinaan luo.

No entä mikä on parasta musiikinopettajana olossa? ”Ehdottomasti onnistumisen hetket. Aiemmin parasta oli omat flowt, mutta nykyään flow tulee siitä kun näkee, et joku on älyttömän fiiliksissä lavalla. Et se seisoo siellä sen oman asiansa takana ja luottaa samalla kuitenkin siihen miun arviointikykyyn. Hienointa on se siitä syntyvä yhteys.” Opettamisen lisäksi Lea toki työstää myös omaa taidetta. Hän kertoo oman toimintatapansa olevan hyvin impulsiivinen ja ideat voivat lähteä mistä tahansa – pitkäjänteistä työtä hän ei kuitenkaan koe omakseen, koska asiat ympärillä muuttuvat jatkuvasti ja ajatuksia voi yhtäkkiä tulla mieleen mistä tahansa ympärillä olevista virikkeistä. Taiteen Lea näkee väylänä ilmaista itseään ja käsitellä omia tunteitaan, mikä korostuu erityisesti nuorten kanssa työskenneltäessä. ”Taide ei koskaan synny ilman syytä. Se herättää tunteita, heijastelee omaa aikaansa ja sitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Se koskettaa ihmistä aina kokonaisvaltasesti.”

Hienoimmat hetket liittyvät Leasta usein yhteisiin projekteihin ja koko matkaan, mikä niitä työstäessä on yhdessä kuljettu. ”Ikimuistosinta on usein se, kun ollaa tehty joku isompi projekti ja kun se on ohi ja kaikki seisoo siinä lavalla ja kumartaa. Se hetki on aina itkettävän onnellinen. Ja siihen kiteytyy se, miten se yhdistää ihmisiä. Ja kun näkee, miten hyvä niillä on olla siinä hetkessä. Sillon sen flown pystyy aistimaan.” Pikakelauksella myös omaan mieleeni palasi tätä kirjoittaessa hetki, kun musikaaliviikon viimeisen esityksen jälkeen lukuvuoden kestänyt projekti oli ohi ja seisoimme koko satapäinen joukko lavan reunalla kumartamassa. Siellä halattiin, naurettiin, itkettiin ja totta, oltiin aivan kamalan onnellisia.

Sen kokeneena ei ole vaikeaa ymmärtää, mitä Lea mainitsemallaan flowlla tarkoittaa. Ei todella.

-Minna

 

21.4.2015 Arbeit macht frei?

Hallo ja terveisiä Saksasta! Minä ja muut kouluni yhdeksäsluokkalaiset A-saksan lukijat teimme matkan historiallisesti ja kulttuurillisesti tärkeään kaupunkiin, Berliiniin. Matkasta ja nähtävyyksistä sai todella paljon irti, sillä mukana matkassamme olivat koulumme historian ja yhteiskuntaopin opettaja ja rehtori, joka niin ikään on toiminut samaisten aineiden opettajana.

Yhden päivän vietimme kokonaan Itä-Berliinin puolella. Nähtävyyksistä ensimmäisenä vierailimme Berliinin muurilla. Toinen toistaan hienompien graffitien täyttämä muuri kuhisi koko puolentoista kilometrin matkalta turisteja. Mieleeni jäi etenkin ehkä tunnetuin muurin graffiteista; graffiti Leonid Brehznevin ja Erich Honeckerin suudelmasta. Muurilta menimme Alexanderpltatzilla sijaitsevaan Berliinin televisiotorniin. Euroopan neljänneksi korkeimman rakennuksen näköalatasanteelta näimme hyvin pitkälle hyvän sään ansiosta. Saman päivän aikana kävimme vielä DDR-museossa ja toisen maailmansodan aikana rajanylitysmuseona toimineessa Checkpoint Charliessa ja sen museossa. Checkpoint Charlien museo oli oikein informatiivinen ja mielenkiintoinen. Ihmisten mitä oudommat karkaustavat Itä-Saksasta toiselle puolelle yllättivät kekseliäisyydellään.

2015 antin berliini 1077

Seuraavan päivän vietimme puolestaan Länsi-Berliinin puolella ja Saksan historiallisessa keskustassa. Aamusta kävimme Saksan valtiopäivätalolla. Tarkoituksenamme oli käydä talon lasikupolissa sisällä, mutta tämäkin nähtävyys veti jo aamuvarhain paljon turisteja puoleensa, ja näin ollen jonotusaika olisi venynyt turhankin pitkäksi. Tämän vuoksi suuntasimmekin Brandenburgin portille, yhdelle Berliinin symboleista.

Etenkin Länsi-Berliinin puolella sijaitsevissa nähtävyyksistä näkyi Saksan nöyryys toisen maailmansodan käsittelyssä. Harva maa on tuonut yhtä näkyvästi virheitään esille sodan osalta kuin Saksa. Holokaustimuistomerkki on yksi esimerkki näistä. 2711:stä erikokoisesta betonisesta laatikosta muodostuva kahden hehtaarin alue on mielestäni hieno ele Saksalta. Muistomerkiltä kivenheiton päässä sijaitsee myös Führerbunker eli Hitlerin bunkkeri, jossa hän teki sodan päätteeksi itsemurhan. Vastapainoksi Berliinistä löytyy tietysti myös voitettuja sotia kunnioittavia muistomerkkejä, kuten Siegessäule eli Voitonpylväs, jonka huipulla kävimme.

45:n minuutin junamatkan päässä Berliinistä sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri, jossa pääsimme käymään. Kaikki koulussa kuullut hirveydet, joita keskitysleireillä tehtiin suorastaan hyökkäsivät vierailijan kasvoille. Kaksi ennallistettua asuntolaparakkia osoittivat konkreettisesti vankien huonot olot. Yksi sairaalarakennus oli myös ennallistettu. Rakennuksien tietolaatikoista löytyvät  ja audioguiden sekä opettajiemme kertomat tietoiskut toivat paljon uutta ja silmiä avaavaa tietoa juutalaisten, homoseksuaalien, kommunistien ja monien muiden ihmisryhmien kurjasta kohtalosta. Oli hyvä, että tietoa oli tarjolla monissa muodoissa, kuten elokuvana, sillä pelkkien tekstien lukeminen olisi ollut näin isossa paikassa väsyttävää ja vieläkin masentavampaa. Kierroksen lopusta löytyi alkuperäiset polttouunit ja kaasukammio. Keskitysleirivierailun jälkeen oli hyvä ratkaisu päästä positiivisempiin ajatuksiin. Ilta-auringon valaisema maisema Berliinin tuomiokirkon tasanteelta vei ajatukset pois keskitysleiristä.

Matkamme tarkoitus oli, että jokainen pääsee käyttämään saksan kielen taitoaan ja tutustumaan Saksan kulttuuriin ja historiaan ja uskon, että matka onnistui tarkoituksessaan. Kaiken lisäksi viiden päivän aikana kolmena päivänä oli yli 15 astetta ja aurinko paistoi, mikä on tietenkin aina plussaa. Berliinissä olisi voinut viettää vaikka toiset viisi päivää, mutta toisaalta kotiin on aina kiva palata, jälleen yhtä kokemusta rikkaampana.
antti berliininmuuri
-Antti Järviniemi

 

13.4.2015 Glad vårmusik!

Nu har det äntligen börjat bli vår. Snön har smält nu för kanske tredeje gången och man jag har redan sett tussilagon vid vägrenen. Jag gillar våren. Det är en glad årstid. Därför har jag också börjat lyssna på lite gladare musik. Här kommer nu ett par av mina personliga favoriter som jag gillar att lyssna på då det blir vår.

Mark Ronson – Uptown Funk ft. Bruno Mars. Den här låten har kommit ut i november förra året. Den får till och med mig att vilja dansa. Eller åtminstone att vicka på huvudet i takt med musiken. En otroligt glad låt, som bara kräver att man har ett leende på läpparna när man lyssnar på den.

Sara Bareilles – Brave. Den här låten från 2013 är inte lika dansframkallande som den förra men den ger i alla fall mig gott humör. Jag rekommenderar att du kollar videon. Den ger ett ordentligt lyft åt låt som annars kan gå förbi som ”en annan radiolåt”.

Sväng – Kua Kua Kome Kiki. Det här är lite annorlunda. Det här är en kvartett som spelar munspel i olika storlekar. De är faktiskt från Finland och väldigt unika. Det är också deras musik. Den låter inte riktigt som någonting annat jag hört. Men jag gillar det. Och jag blir glad över att det finns människor som verkligen har en munspelskvartett för det är verkligen någonting annat än, tja, typ det mesta.

Lake Street Dive – I Want You Back. En mycket bra cover av Jackson 5:s klassiker. Kolla in videon när de spelar på en trottoar i Boston, bandets hemstad. De spelar mycket indie och jazz och gillar att göra om låter till sina egna. Stämmor tillsammans med kontrabas är någoting som sällan slår fel och också nu har det blivit rätt. Plus en suverän trumpet. Det här är bra.

Emil Ehnström

 

9.4.2015 Don’t stop the music

Ääni on pehmeä ja siinä on ripaus jamiecullumaista fraseerausta. Esiintyjä äänen takana on hymyilevä, lavalla oloa rakastava ja tänä keväänä ammattimuusikoksi valmistuva laulaja. Olen kuullut tätä ääntä aika monessa paikassa ¬- omasta kodistani aina Provinssirockin lavalle asti. Sen takana on ystäväni Ville Torniainen, 22, joka opiskelee viimeistä vuottaan Helsingin Pop & Jazz-konservatoriolla laulua. Hän on säveltänyt ja sanoittanut omaa musiikkiaan koko nuoruutensa ja muusikon työ on hänen kutsumuksensa, tapa olla oma itsensä ja hengittää. Matkustetaan tällä kertaa musiikin ja sen luomisen maailmaan Villen mukana, 3. osassa eri taiteentekijöiden työtä.

Miksi juuri musiikki? ”Mikä tahansa muu asia tuntuis itsensä huijaamiselta. Musiikki on se ilma, mitä hengittää. Musiikki on toisaalta myös sivutuote oman itsensä etsimisestä, musiikin tekeminen on mulle just sitä oman itseni etsimistä ja toteuttamista. Se määrittää niin ison osan mua.” Ville on laulanut koko ikänsä. Hän tulee musikaalisesta perheestä ja taaperosta asti musiikki on ollut elämässä läsnä. Ville on myös musiikin myötä kasvanut esiintyjäksi – kuorot, bändiviritelmät ja musiikkiopistossa opiskelu tulivat nuoruudessa tutuiksi, ja heti lukion jälkeen hän pääsi opiskelemaan Pop & Jazz-konservatoriolle laulun koulutusohjelmaan. Muuta tietä hän ei koskaan ole tullut edes ajatelleeksi kuin musiikki.

Ville rakastaa niin esiintymistä kuin oman musiikin työstämistä. Hän kertoo, että hänen tapansa luoda on hyvin impulsiivinen – ennalta ei koskaan voi päättää, miten uusi biisi tai biisin alku saa syntynsä. ”Sä voit tehdä asioita, jotka altistaa luovuudelliseen ajatteluun, mut tärkein asia on se, et sä annat sun luovuudelle tilaa tulla. Se on se eka impulssi. Kaikki lähtee liikkeelle siitä.” Villelle musiikin tekeminen jakautuu kahteen vaiheeseen: siihen ensimmäiseen, eli impulsiiviseen intuitioon, joka voi olla esimerkiksi rytmi, sanat tai melodia. Toisessa vaiheessa hän palaa aina siihen alun impulssiin, mutta keskittyy enemmän teknisyyteen, sointujen hakemiseen ja eri ratkaisujen testaamiseen. Aina luominen ei kuitenkaan ole yhtä elämää suurempaa flow-tilaa: ”Puhtaimmillaan kyse on siitä ekasta impulssista. Sen jälkeen sä yrität löytää fragmentteja, joilla päästä takasin siihen. Jos se impulssi on ollut tarpeeks vahva, pääset siihen helpommin – toisinaan taas täytyy antaa sille aikaa ja osa matskuista päätyyki pöytälaatikkoon oottamaan.” Parasta on nähdä lopulta oman työn jälki – se, että alun impulssi kantoi.

Musiikin opiskelua Ville kuvailee haastavaksi, mutta paljon antavaksi. On tärkeää muistaa, että koulusta ei haeta statusta omalle muusikkoudelle vaan koulu nimenomaan kasvattaa ja tarjoaa työkaluja, joilla työstää sitä. Kaikista hienoin koulun mukanaan tuoma asia on monipuolisuus – päätyy projekteihin, joihin ei ehkä muuten päätyisi, löytää itsestään puolia, joista ei muuten tietäisi ja saa ympärilleen mielettömän verkoston toisia muusikoita. Mutta tärkeää on, että itseään ei ala liikaa vertaamaan muihin. Jokainen tekee kuitenkin omaa juttuaan, koulu ei ole kilpailua varten. ”Tärkeintä on, ettei koskaan unohda, miks alun perin alotti tekemään sitä, mitä tekee. Siitä tunteesta on aina muistettava pitää kii.”

Taide on Villestä puhtaimmillaan tunteen vangitsemista. Ja ylipäätään sitä, että se herättää tunteita, koskettaa. ”Taide tarjoo ympäristön tunteiden kanavointiin, tutkiskeluun, suruun, iloon – ihan kaikkeen. Se ei oo sidoksissa mihinkään, kuka tahansa voi olla tasavertanen sen tarjoomassa ympäristössä. Taide ei kato et ketä se koskettaa, ja se yhdistää. Siinä on se joku.” Myös esiintyminen on aina upea kokemus. Ville kuvailee lavalla oloa ns. keskusteluksi yleisön kanssa, ja jos yhteys syntyy ja kemia toimii, se on aivan parasta. Yksi muisto nimenomaan oman musiikin esittämiseen liittyen on kuitenkin ylitse muiden: ”Ekat bänditreenit, missä vedettii mun omaa biisiä. Se, et näki, miten se sytty niissä treeneissä ja bändi soitti just sen tunnetilan, minkä mä olin selittäny niille. Se tunne meni siihe musiikkiin. Ja se oli kyllä sellanen tippa linssissä –hetki.”

-Minna

 

6.4.2015 Parsifal yhdistää teatterin ja sirkuksen

Trikkausta, breikkausta, tankotanssia, sirkusta, tanssia sekä tuli- ja glowesityksiä! Tätä kaikkea ja paljon muuta on lauantaina maailman ensi-iltansa Tampere-talossa saanut Parsifal.

Team Uniton tuo alunperin keskiaikaisen ritarieepoksen uskomattomalla tavalla 2010-luvulle. Wagnerin säveltämät oopperateokset on korvattu Petra Poutanen-Hurmeen säveltämällä live-musiikilla, ja vuorosanat on korvattu kokonaan liikkeellä.

”Teos käsittelee nykyihmisen suhdetta itseensä, ympäristöönsä ja muutokseen. Parsifal muistuttaa samalla ekologisen elämäntavan tärkeydestä”, kerrotaan Tampere-talon nettisivuilla. Teoksen juoni jäi suurimmaksi osaksi epäselväksi ja häilyväksi vuorosanojen puuttumisen vuoksi, mutta se lienee toissijaista näin visuaalisesti upean esityksen kohdalla. Ekologisuus sen sijaan tuli esiin hienolla tavalla. Spektaakkelin lavastukset nimittäin oli tehty täysin kierrätysmateriaalista. Sen lisäksi Parsifal osallistui symbolisesti Earth Hour -tempaukseen sammuttamalla näyttämön valot minuutiksi kesken esityksen.

Ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana esiintyjissä näkyi hieman ensi-illan jännitystä. Joukkokohtauksissa liikkeiden samanaikaisuus ja kaikki liikkeet eivät oikein osuneet kohdalleen, mutta mitä pidemmälle ilta eteni, sitä vauhdikkaammin ja itsevarmemmin esiintyjät ottivat lavan haltuunsa. Aivan kirjaimellisesti. Lava ei ollut hetkeäkään tyhjänä, ja isoa näyttämöä käytettiin monipuolisesti hyödyksi. Myös koreografiat olivat monipuolisia ja liikesarjat toinen toistaan hienompia. Katsoja voi vain kuvitella kuinka monta tuntia liikkeiden harjoitteluun on kulunut.

Koska vuorosanoja ei ollut, puvustus, valaistus, musiikki ja takaseinällä pyörineet videopätkät nousivat suureen osaan juonen kannalta. Musiikki ja valaistus määrittivät pitkälti kohtauksen tunnelman, ja videopätkät muodostivat tapahtumapaikan. Tampere-talon täysi katsomo eli koko esityksen ajan mukana. Esiiintyjät saivat raikuvia aplodeja niin esityksen jälkeen kuin sen aikanakin. Katsojia oli vauvasta vaariin ja uskon, että kukaan ei jäänyt kylmäksi.

Parsifal on ehdottomasti koko alkuvuoden järisyttävin kotimainen spektaakkeli!

-Antti Järviniemi

 

30.3.2015 Internetkultur: Life Hacks

Är det ibland svårt att skala en banan? Får du aldrig tillräcklig med ketchup i den lilla pappersbägaren på hamburgerrestaurangen? Är ditt tangentbord smutsigt men du vet inte hur du ska putsa det? Då behöver du Life Hacks.

Det har växt upp en hel internetkultur bland Life Hacks. I princip är Life Hacks någonting som hjälper din vardag. Det ska vara billiga och enkla trick som vem som helst ska kunna utföra.

Det finns massor med videor och webbsidor som har tonvis med Life Hacks. Jag har också personligen blivit en ”anhängare” av Life Hack-kulturen och använder mig av olika sätt att göra min vardag smidigare. Jag skalar till exempel hårda bananer från den ändan som inte suttit fast i klasen. Man trycker skarpt med pekfingret och tummen i den ändan och vips går den att skala.

Den lilla ketchupbägaren du får på hamburgerrestaurangen kan utvidgas. Du drar bara ut kanterna och gör bägaren till ett fat istället! Det ryms minst dubbelt så mycket ketchup på fatet. När det gäller ditt tangentbord så behöver du en post-it-lapp. Den får gärna vara använd. För den delen av lappen med klister mellan tangenterna och det fastnar massor av damm och smuts på klistret!

Det lönar sig att kolla upp vad som trendar på nätet för till exempel när det kommer till internetkulturen och Life Hacks så är det där som det händer saker, nu och i framtiden. Life Hacks är simpla saker som hjälper alla. Vad är väl bättre än det? Det känns som en slags gemenskap. Tänk den dagen du träffar en kompis från andra sidan världen som använder samma post-it-lappar för att putsa sitt tangentbord! Mer Life Hacks!

PS. Ursprungligen har Life Hacks antagligen fått sin början av att människan är lat och vill göra det lättare för sig själv. Det känns kul.

-Emil Ehnström

 

24.3.2015 SOUNDS so good!

Takana on kahdeksan aluetapahtumaa sisältänyt SOUNDS-viikonloppu. Aluekatselmuksia järjestettiin yhteensä kahdeksalla eri paikkakunnalla ympäri Suomen, joihin viime viikonloppuna lukeutui pääkaupunkiseutu, Hyvinkää, Kuopio, Oulu, Raahe, Ylivieska, Jyväskylä ja Seinäjoki. Olin itse sekä Hyvinkäällä että pääkaupunkiseudun Loisteessa ja oi, ei taas muuta voi sanoa, kuin että ei täydy montaa kertaa miettiä miksi tämä työ on tärkeää, kun nuorten artistienalkujen kasvoilta paistoi riemu ja aito rakkaus siihen, mitä he lavalla tekivät.

SONY DSC

Elsa ja murmelit

Esiintyminen vaatii aina rohkeutta ja uskon vakaasti siihen, että jokainen taatusti ylitti katselmuksissa itsensä – kenties jopa raadissa istuneen oman idolinsa edessä. Kanneltalolla 22.3. esiintyneen Elsa ja Murmelit -yhtyeen solisti, pianisti ja biisintekijä Elsa kiteytti lavalla aika hyvin sen, mistä esiintymisessä taitaa parhaimmillaan olla kyse: ”Mahtavaa olla täällä. Täähän on just sitä,  mitä musiikki on. Saadaan jakaa sitä ja soittaa yhdessä parhaiden ystävien kanssa.” Niinpä. En keksi juuri parempaa määritelmää. Liikuttavan osuvasti määritelty. Kanneltalolla kuultiin sunnuntaina niin puhdasta räppiä, teknoa kuin pianoballadejakin ja ilo oli päästä kuulemaan, todella.

SONY DSC

New Generation MCS

Hyvinkään katselmus järjestettiin lauantaina Willatehtaalla ja ohjelmistoon mahtui aitoa thashmetallia, räppiä, poppia, funkia kuin uskomattoman upea viulusoolokin. Katselmuksissa esiintynyt funkia, poppia ja hiphoppia yhdistävä The Distance -yhtye Tuusulasta määritteli yhteen ääneen musiikin teon parhaimmaksi asiaksi sen, että ”Se vaan tuntuu hyvältä, siitä saa kicksejä ja hyviä viboja, pääsee toteuttamaan itteään ja adrenaliini purkautuu.” Bändi kertoi biisien syntyvän usein niin, että ”Lähdetään vain jamittelemaan tai joku tuo jonku hyvän riffin tai lyriikat, sit vaan testaillaan ja siitä se lähtee rakentumaan.” Nuorista muusikoista paistoi into kilometrien päähän ja riemun kiljahdusten kohdalla kaartuivat omatkin suupielet kestohymyyn. Energiaa ja adrenaliinia purkautui, esiintyjät lavalla taisivat aidosti pitää siellä olemisesta. Aivan jokainen.

WP_20150321_050

The Distance & Decadent Society

Hyvinkään katselmuksen raadissa istui Suomea viime vuonna Euroviisuissa edustaneen Softenginen laulaja Topi Latukka sekä Sonyn Musicin musiikkiagentti Marko Salo. Ammattilaisilta saatu palaute on tärkeä osa katselmuksia, koska omasta tekemisestä on aina tärkeää kuulla sitä – palaute kannustaa ja kehittää, ja ne ovat molemmat ensisijaisen tärkeitä asioita oman jutun työstämisessä. Pysähdyin raatilaisten kanssa toviksi pohtimaan, mikä on heistä musiikin työstämisessä tärkeintä, ja vastaus oli yhdestä suusta sama: Tärkeintä on tehdä sitä, mistä tykkää.

SONY DSC

Aerostreet

”Menestyminen edellä ei koskaan pidä lähtee tekemään mitään. On tärkeetä, että tekee ja luo omaa juttuaan, ja pyrkii saamaan aikaan jotain omaperäistä. Breikkaa jos breikkaa, kunhan tekee sellasta, mitä oikeesti tahtoo tehdä.” Softenginen Topi totesi. Mikäli muusikon työtä tahtoo tehdä ammatikseen, tärkeintä on molempien mielestä se, että musiikin täytyy todella olla ykkösjuttu. Täytyy jaksaa treenata ja nähdä vaivaa sen eteen. Niin, ja nauttia siitä, mitä tekee. Tietenkin. Näitä nuoria taiteilijoita katsoessa ei montaa kertaa täytynyt miettiä, nauttivatko he siitä, mitä tekevät. Vastaus oli aika yksiselitteinen: kyllä.

WP_20150321_044

Raatilaiset Topi Latukka ja Marko Salo & Decadent Society

SONY DSC

Kitarasankarit

Kanneltalolla esiintynyt Aerostreet-yhtye oli tiivistänyt musiikin ytimen siihen, että ”Soittaminen on kuin ilmassa lentelisi – ihanaa ja jännää.” Ja ihanat ja jännät asiat – ne ovat yleensä niitä elämän parhaita. Olette huikeita, arvon nuoret muusikot.

SOUNDSia todella, todella, todella innolla odottaessa,

Minna

Kuvat: (C) Minna Jauho

 

23.3.2015 Ennennäkemätön teatteriesitys!

Tampereen vanhin improvisaatioteatteri Snorkkeli näytti lauantai-iltana mistä improvisaatiossa todella on kyse!

Kokoillan pituinen täysin improvisoitu teatteriesitys oli minulle aivan uusi kokemus. En ollut aiemmin kuullutkaan Snorkkelista ja harrastelijapohjalta esiintyvältä ryhmältä odotin amatöörimaista näyttelemistä. Esitys kuitenkin ylitti kaikki odotukseni. Suurimmaksi osaksi se oli jopa viihdyttävämpi ja hauskempi kuin ammattilaisten ”improama” Putous.

Ennen varsinaisen esityksen alkua jokainen neljästä näyttelijästä pyysi yleisöltä sanan, josta he kehittivät oman kohtauksensa. Neljän irrallisen kohtauksen jälkeen yleisö äänesti aploodein kohtauksen, josta näyttelijät lähtivät työstämään näytelmää. Yleisö pääsi vaikuttamaan tarinan kulkuun useaan otteeseen esimerkiksi päättämällä, ketkä hahmot esiintyvät seuraavassa kohtauksessa ja niin edelleen. Jatkuva vuorovaikutus yleisöön teki näytelmästä erilaisen kuin mitä olen ennen nähnyt. Katsojien päätösvalta myös takasi sen, ettei näytelmää ole voitu aiemmin suunnitella. Teatteri Siperian pienet tilat tekivät esityksestä intiimimmän, mikä sopi omasta mielestäni huomattavasti paremmin kuin mitä iso lava ja katsomo olisivat sopineet.

Neljän näyttelijän lisäksi valomiehet ja pianonsoittaja veivät tarinaa eteenpäin. Monen kohtauksen tunnelma rakentui pitkälti valotuksen ja musiikin ympärille, mikä lisäsi entisestään haastetta näyttelijöille. Tietenkin valomiesten ja pianistin piti olla koko esityksen ajan valppaana ja vaihtaa tunnelmaa tarinan kulun mukaan. Valomiesten ja pianistin vaikutus kokonaisuuteen oli aivan yhtä merkittävä kuin suurillakin näyttämöillä.

Näyttelijöiden suoritukset olivat vakuuttavia ja fyysisesti rankkoja. Neljällä näyttelijällä reilun kymmenen roolihenkilön tarina vaatii keskittymistä ja tilannetajua. Muiden tekemistä ja sanomista on seurattava herkeämättä, eikä sama henkilö ei saa olla koko ajan äänessä ja viedä tarinaa yksinään eteenpäin. Tietenkin pienet yksityiskohdat pääsevät esityksen aikana unohtumaan ja muuttuvat, mutta se on luonnollista ja mielestäni jopa lisäsi omalla tavallaan huumoriarvoa.

Suuri hatunnosto Snorkkelin näyttelijöille! Improvisaatio on haastava laji, ja he suoriutuivat siitä loistavasti ja hallitsivat tilanteen.

-Antti Järviniemi

 

20.3.2015 Uusia valtauksia

Taannoinen asteen tavanomaisesta poikkeava työilta Kansallismuseossa – CHECK.

Viime viikolla vietettiin Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen ja nykytaidefestivaali Ihmeen yhteistyössä toteuttaman Valehtelijoiden klubi –näyttelyn avajaisia Kansallismuseossa. Tapahtuma oli samalla myös osa monitaiteellista Nuoret valtaavat museon –projektia. Taiteellisessa vastuussa Valehtelijoiden klubista oli kuvanveistäjä Kari Cavén ja toteutuksesta vastasivat nuoret, joiden tehtävänä oli projektin myötä keksiä uudet käyttötarkoitukset ihmeellisille esineille.

Esineet uusine käyttöteorioineen oli tuotu esille Kansallismuseoon ja näyttelyn avajaisia juhlistettiin nuorten artistinalkujen ja itse taiteilija Cavénin kanssa. Olin avajaisissa työni puolesta ja tuntui aika ainutlaatuiselta ajatella, että nuorten tekemä taide oli esillä Kansallismuseossa – sekä Valehtelijoiden klubin että esiintyvien nuorten artistien puolesta. Esiintymässä olivat Bass Campin puolesta Hulda ja New Generations MCS. Hiphopia ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa – CHECK!

Nämä ovat aina niitä hyviä hetkiä. Niitä, joina tietää, että jotain on tehty juuri kuten pitää ja aikaan on saatu jotain hyvää ja ainutlaatuista. Minusta Kansallismuseon tarjoama kontrasti nuorten ideoimalle taiteelle sekä esimerkiksi juuri räp-musiikille oli äärimmäisen siisti, koska juuri tämän kaltaisia asioita kulttuurisessa nuorisotyössä tarvitaan – uusia ideoita sekä hauskoja ja ennakkoluulottomia konsepteja.

Tiloja taiteelle on olemassa juuri siellä, missä päätämme niitä olevan. Ja on myös äärimmäisen hienoa, että Kansallismuseon kaltaiset suuret ja arvostetut tilat tarjoavat mahdollisuuden myös nuorten työstämälle taiteelle. Se kuroo kuilua erilaisten taiteenalojen sekä sukupolvien välillä kapeammaksi ja toimii hyvänä muistutuksena siitä, että ei ole syytä kategorioida aina (tai juuri koskaan) sitä, että millaista taidetta voidaan tuottaa, toteuttaa ja esittää – ja missä. Koska päinvastoin – kun on olemassa näin paljon voimaa ja inspiraatioita, niin miksi niitä ei hyödynnettäisi? Ja oli niin upeaa nähdä, kuinka molemminpuolista projektin aikaansaama ilo oli. Go Kansallismuseo, go Nuorisoasiainkeskus ja go IHME, tämän kaltaisia konsepteja todella tarvitaan.

Myös tänä iltana on mahdollista kokea jotain taatusti siistiä, kun pääkaupunkiseudun Loistefestarin avajaisia vietetään klo 16 alkaen Ateneumissa. Luvassa on mm. musiikkia, tanssia ja graffittitaidetta nuorten taiteilijoiden työstämänä sekä ilmainen sisäänpääsy Sibelius 150 vuotta –juhlanäyttelyyn kaikille alle 26-vuotiaille. Avajaiset ovat Loisteen taiteellisen johtajan Sami Kuoppamäen ja nuorten yhdessä ideoimat sekä toteuttamat, joten uskallan epäillä, että luvassa on todella, todella upeaa jälkeä. Be there.

-Minna

 

Tietoa kirjoittajista

Emil Emil Ehnström är en 20-årig kille som studerar journalistik på Social-och Kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet. Han gillar lugn och meningsfull musik och har svårt att tampas med 80-tals punk. Även teater, franska filmer och roliga noveller är kulturformer som Emil uppskattar högt.

Antti Antti Järviniemi on vuonna 1999 syntynyt kangasalalainen nuori. Hän kuuluu Kangasalan Nuorisovaltuustoon ja Tampereen Pallo-Veikkojen jalkapallojoukkueeseen. Urheilun lisäksi Antti harrastaa kirjojen lukemista, musiikin kuuntelemista sekä kirjoittamista.

Minna Minna Jauho on 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija Helsingistä ja toimii tämän kevään Nuori Kulttuuri – säätiön harjoittelijana. Hän työskentelee eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa ja kokee omaksi vahvuudekseen taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön. Minna harrastaa tanssia, valokuvaamista ja kirjoittamista.

 
 
css.php