Blogi

30.3.2015 Internetkultur: Life Hacks

Är det ibland svårt att skala en banan? Får du aldrig tillräcklig med ketchup i den lilla pappersbägaren på hamburgerrestaurangen? Är ditt tangentbord smutsigt men du vet inte hur du ska putsa det? Då behöver du Life Hacks.

Det har växt upp en hel internetkultur bland Life Hacks. I princip är Life Hacks någonting som hjälper din vardag. Det ska vara billiga och enkla trick som vem som helst ska kunna utföra.

Det finns massor med videor och webbsidor som har tonvis med Life Hacks. Jag har också personligen blivit en ”anhängare” av Life Hack-kulturen och använder mig av olika sätt att göra min vardag smidigare. Jag skalar till exempel hårda bananer från den ändan som inte suttit fast i klasen. Man trycker skarpt med pekfingret och tummen i den ändan och vips går den att skala.

Den lilla ketchupbägaren du får på hamburgerrestaurangen kan utvidgas. Du drar bara ut kanterna och gör bägaren till ett fat istället! Det ryms minst dubbelt så mycket ketchup på fatet. När det gäller ditt tangentbord så behöver du en post-it-lapp. Den får gärna vara använd. För den delen av lappen med klister mellan tangenterna och det fastnar massor av damm och smuts på klistret!

Det lönar sig att kolla upp vad som trendar på nätet för till exempel när det kommer till internetkulturen och Life Hacks så är det där som det händer saker, nu och i framtiden. Life Hacks är simpla saker som hjälper alla. Vad är väl bättre än det? Det känns som en slags gemenskap. Tänk den dagen du träffar en kompis från andra sidan världen som använder samma post-it-lappar för att putsa sitt tangentbord! Mer Life Hacks!

PS. Ursprungligen har Life Hacks antagligen fått sin början av att människan är lat och vill göra det lättare för sig själv. Det känns kul.

-Emil Ehnström

 

24.3.2015 SOUNDS so good!

Takana on kahdeksan aluetapahtumaa sisältänyt SOUNDS-viikonloppu. Aluekatselmuksia järjestettiin yhteensä kahdeksalla eri paikkakunnalla ympäri Suomen, joihin viime viikonloppuna lukeutui pääkaupunkiseutu, Hyvinkää, Kuopio, Oulu, Raahe, Ylivieska, Jyväskylä ja Seinäjoki. Olin itse sekä Hyvinkäällä että pääkaupunkiseudun Loisteessa ja oi, ei taas muuta voi sanoa, kuin että ei täydy montaa kertaa miettiä miksi tämä työ on tärkeää, kun nuorten artistienalkujen kasvoilta paistoi riemu ja aito rakkaus siihen, mitä he lavalla tekivät.

SONY DSC

Elsa ja murmelit

Esiintyminen vaatii aina rohkeutta ja uskon vakaasti siihen, että jokainen taatusti ylitti katselmuksissa itsensä – kenties jopa raadissa istuneen oman idolinsa edessä. Kanneltalolla 22.3. esiintyneen Elsa ja Murmelit -yhtyeen solisti, pianisti ja biisintekijä Elsa kiteytti lavalla aika hyvin sen, mistä esiintymisessä taitaa parhaimmillaan olla kyse: ”Mahtavaa olla täällä. Täähän on just sitä,  mitä musiikki on. Saadaan jakaa sitä ja soittaa yhdessä parhaiden ystävien kanssa.” Niinpä. En keksi juuri parempaa määritelmää. Liikuttavan osuvasti määritelty. Kanneltalolla kuultiin sunnuntaina niin puhdasta räppiä, teknoa kuin pianoballadejakin ja ilo oli päästä kuulemaan, todella.

SONY DSC

New Generation MCS

Hyvinkään katselmus järjestettiin lauantaina Willatehtaalla ja ohjelmistoon mahtui aitoa thashmetallia, räppiä, poppia, funkia kuin uskomattoman upea viulusoolokin. Katselmuksissa esiintynyt funkia, poppia ja hiphoppia yhdistävä The Distance -yhtye Tuusulasta määritteli yhteen ääneen musiikin teon parhaimmaksi asiaksi sen, että ”Se vaan tuntuu hyvältä, siitä saa kicksejä ja hyviä viboja, pääsee toteuttamaan itteään ja adrenaliini purkautuu.” Bändi kertoi biisien syntyvän usein niin, että ”Lähdetään vain jamittelemaan tai joku tuo jonku hyvän riffin tai lyriikat, sit vaan testaillaan ja siitä se lähtee rakentumaan.” Nuorista muusikoista paistoi into kilometrien päähän ja riemun kiljahdusten kohdalla kaartuivat omatkin suupielet kestohymyyn. Energiaa ja adrenaliinia purkautui, esiintyjät lavalla taisivat aidosti pitää siellä olemisesta. Aivan jokainen.

WP_20150321_050

The Distance & Decadent Society

Hyvinkään katselmuksen raadissa istui Suomea viime vuonna Euroviisuissa edustaneen Softenginen laulaja Topi Latukka sekä Sonyn Musicin musiikkiagentti Marko Salo. Ammattilaisilta saatu palaute on tärkeä osa katselmuksia, koska omasta tekemisestä on aina tärkeää kuulla sitä – palaute kannustaa ja kehittää, ja ne ovat molemmat ensisijaisen tärkeitä asioita oman jutun työstämisessä. Pysähdyin raatilaisten kanssa toviksi pohtimaan, mikä on heistä musiikin työstämisessä tärkeintä, ja vastaus oli yhdestä suusta sama: Tärkeintä on tehdä sitä, mistä tykkää.

SONY DSC

Aerostreet

”Menestyminen edellä ei koskaan pidä lähtee tekemään mitään. On tärkeetä, että tekee ja luo omaa juttuaan, ja pyrkii saamaan aikaan jotain omaperäistä. Breikkaa jos breikkaa, kunhan tekee sellasta, mitä oikeesti tahtoo tehdä.” Softenginen Topi totesi. Mikäli muusikon työtä tahtoo tehdä ammatikseen, tärkeintä on molempien mielestä se, että musiikin täytyy todella olla ykkösjuttu. Täytyy jaksaa treenata ja nähdä vaivaa sen eteen. Niin, ja nauttia siitä, mitä tekee. Tietenkin. Näitä nuoria taiteilijoita katsoessa ei montaa kertaa täytynyt miettiä, nauttivatko he siitä, mitä tekevät. Vastaus oli aika yksiselitteinen: kyllä.

WP_20150321_044

Raatilaiset Topi Latukka ja Marko Salo & Decadent Society

SONY DSC

Kitarasankarit

Kanneltalolla esiintynyt Aerostreet-yhtye oli tiivistänyt musiikin ytimen siihen, että ”Soittaminen on kuin ilmassa lentelisi – ihanaa ja jännää.” Ja ihanat ja jännät asiat – ne ovat yleensä niitä elämän parhaita. Olette huikeita, arvon nuoret muusikot.

SOUNDSia todella, todella, todella innolla odottaessa,

Minna

Kuvat: (C) Minna Jauho

 

23.3.2015 Ennennäkemätön teatteriesitys!

Tampereen vanhin improvisaatioteatteri Snorkkeli näytti lauantai-iltana mistä improvisaatiossa todella on kyse!

Kokoillan pituinen täysin improvisoitu teatteriesitys oli minulle aivan uusi kokemus. En ollut aiemmin kuullutkaan Snorkkelista ja harrastelijapohjalta esiintyvältä ryhmältä odotin amatöörimaista näyttelemistä. Esitys kuitenkin ylitti kaikki odotukseni. Suurimmaksi osaksi se oli jopa viihdyttävämpi ja hauskempi kuin ammattilaisten ”improama” Putous.

Ennen varsinaisen esityksen alkua jokainen neljästä näyttelijästä pyysi yleisöltä sanan, josta he kehittivät oman kohtauksensa. Neljän irrallisen kohtauksen jälkeen yleisö äänesti aploodein kohtauksen, josta näyttelijät lähtivät työstämään näytelmää. Yleisö pääsi vaikuttamaan tarinan kulkuun useaan otteeseen esimerkiksi päättämällä, ketkä hahmot esiintyvät seuraavassa kohtauksessa ja niin edelleen. Jatkuva vuorovaikutus yleisöön teki näytelmästä erilaisen kuin mitä olen ennen nähnyt. Katsojien päätösvalta myös takasi sen, ettei näytelmää ole voitu aiemmin suunnitella. Teatteri Siperian pienet tilat tekivät esityksestä intiimimmän, mikä sopi omasta mielestäni huomattavasti paremmin kuin mitä iso lava ja katsomo olisivat sopineet.

Neljän näyttelijän lisäksi valomiehet ja pianonsoittaja veivät tarinaa eteenpäin. Monen kohtauksen tunnelma rakentui pitkälti valotuksen ja musiikin ympärille, mikä lisäsi entisestään haastetta näyttelijöille. Tietenkin valomiesten ja pianistin piti olla koko esityksen ajan valppaana ja vaihtaa tunnelmaa tarinan kulun mukaan. Valomiesten ja pianistin vaikutus kokonaisuuteen oli aivan yhtä merkittävä kuin suurillakin näyttämöillä.

Näyttelijöiden suoritukset olivat vakuuttavia ja fyysisesti rankkoja. Neljällä näyttelijällä reilun kymmenen roolihenkilön tarina vaatii keskittymistä ja tilannetajua. Muiden tekemistä ja sanomista on seurattava herkeämättä, eikä sama henkilö ei saa olla koko ajan äänessä ja viedä tarinaa yksinään eteenpäin. Tietenkin pienet yksityiskohdat pääsevät esityksen aikana unohtumaan ja muuttuvat, mutta se on luonnollista ja mielestäni jopa lisäsi omalla tavallaan huumoriarvoa.

Suuri hatunnosto Snorkkelin näyttelijöille! Improvisaatio on haastava laji, ja he suoriutuivat siitä loistavasti ja hallitsivat tilanteen.

-Antti Järviniemi

 

20.3.2015 Uusia valtauksia

Taannoinen asteen tavanomaisesta poikkeava työilta Kansallismuseossa – CHECK.

Viime viikolla vietettiin Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen ja nykytaidefestivaali Ihmeen yhteistyössä toteuttaman Valehtelijoiden klubi –näyttelyn avajaisia Kansallismuseossa. Tapahtuma oli samalla myös osa monitaiteellista Nuoret valtaavat museon –projektia. Taiteellisessa vastuussa Valehtelijoiden klubista oli kuvanveistäjä Kari Cavén ja toteutuksesta vastasivat nuoret, joiden tehtävänä oli projektin myötä keksiä uudet käyttötarkoitukset ihmeellisille esineille.

Esineet uusine käyttöteorioineen oli tuotu esille Kansallismuseoon ja näyttelyn avajaisia juhlistettiin nuorten artistinalkujen ja itse taiteilija Cavénin kanssa. Olin avajaisissa työni puolesta ja tuntui aika ainutlaatuiselta ajatella, että nuorten tekemä taide oli esillä Kansallismuseossa – sekä Valehtelijoiden klubin että esiintyvien nuorten artistien puolesta. Esiintymässä olivat Bass Campin puolesta Hulda ja New Generations MCS. Hiphopia ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa – CHECK!

Nämä ovat aina niitä hyviä hetkiä. Niitä, joina tietää, että jotain on tehty juuri kuten pitää ja aikaan on saatu jotain hyvää ja ainutlaatuista. Minusta Kansallismuseon tarjoama kontrasti nuorten ideoimalle taiteelle sekä esimerkiksi juuri räp-musiikille oli äärimmäisen siisti, koska juuri tämän kaltaisia asioita kulttuurisessa nuorisotyössä tarvitaan – uusia ideoita sekä hauskoja ja ennakkoluulottomia konsepteja.

Tiloja taiteelle on olemassa juuri siellä, missä päätämme niitä olevan. Ja on myös äärimmäisen hienoa, että Kansallismuseon kaltaiset suuret ja arvostetut tilat tarjoavat mahdollisuuden myös nuorten työstämälle taiteelle. Se kuroo kuilua erilaisten taiteenalojen sekä sukupolvien välillä kapeammaksi ja toimii hyvänä muistutuksena siitä, että ei ole syytä kategorioida aina (tai juuri koskaan) sitä, että millaista taidetta voidaan tuottaa, toteuttaa ja esittää – ja missä. Koska päinvastoin – kun on olemassa näin paljon voimaa ja inspiraatioita, niin miksi niitä ei hyödynnettäisi? Ja oli niin upeaa nähdä, kuinka molemminpuolista projektin aikaansaama ilo oli. Go Kansallismuseo, go Nuorisoasiainkeskus ja go IHME, tämän kaltaisia konsepteja todella tarvitaan.

Myös tänä iltana on mahdollista kokea jotain taatusti siistiä, kun pääkaupunkiseudun Loistefestarin avajaisia vietetään klo 16 alkaen Ateneumissa. Luvassa on mm. musiikkia, tanssia ja graffittitaidetta nuorten taiteilijoiden työstämänä sekä ilmainen sisäänpääsy Sibelius 150 vuotta –juhlanäyttelyyn kaikille alle 26-vuotiaille. Avajaiset ovat Loisteen taiteellisen johtajan Sami Kuoppamäen ja nuorten yhdessä ideoimat sekä toteuttamat, joten uskallan epäillä, että luvassa on todella, todella upeaa jälkeä. Be there.

-Minna

 

16.3.2015 1984 på Svenskis!

George Orwells klassiker 1984 spelas just nu i en ny bearbetning av Robert Icke och Duncan Macmillan på Svenska Teatern. Boken handlar om Winston som är en i mängden bland alla andra, mer eller mindre robotliknande varelser, som lever i ett övervakningssamhälle. Teleskärmar registrerar allt de gör och Storebror (landets ledning) har alltid öga på var och en.

Nu om någonsin är pjäsen aktuell. Allt du gör på internet registreras och oftast ger det dig mer anpassde reklamer på nätet men någon gång kanske det kan leda till någonting annat. Tanken är skrämmande. Någon kan i princip veta allt om dig medan du inte har någon aning. Creepy.

Pjäsen handlar då alltså om Winston och det speciella med honom är att han börjar skriva ner sina tankar i en dagbok. Det får man naturligtvis inte göra, man får absolut inte tänka utan man ska bara leva enligt Storebrors principer. Storebror är allting och ingen har någon kreativitet eller glädje.

Jag gillar dystopier. De är intressanta och bjuder på en alternativ värld, som kanske inte alltid ligger väldigt långt borta från vår. I Svenska Teaterns version så satt jag på helspänn hela tiden. Pjäsen hade dessutom ingen paus så den blev desto mer intensiv. Den är rå. Det varnas för stroboljus och häftiga ljudeffekter och det bjuder den verkligen på. Det finns en väldigt lång tortyrscen som är makaber. Jag började ganska snabbt må illa. Efter pjäsen var man också ganska yr för det hade varit en så lång stund av ångest och obehagligheter. Och nu alltså ett stort tack till skådespelarna och de medverkande för det är sällan jag känt mig så känslofylld efter en pjäs. Fastän det inte var några positiva känslor.

Jag rekommenderar nog att se pjäsen men om du vet att du är den som går och lägger dig när det är dags att se på skräckfilm så kanske det vore bäst att se på Mamma Mia istället.

- Emil Ehnström

 

12.3.2015 Koreografi Ihmemaassa

Tänään pureudutaan taas eri taiteentekijöiden työhön – vuorossa on koreografin ammatti.

Kuulin taannoin haastattelemaltani teatteri-opiskelijalta vertauksen siitä, että taide on kuin Liisan Ihmemaa. Se kuulosti aivan hirmu tutulta. Liisa. Ja Ihmemaa. Myös muualta kuin samannimisestä sadusta. Ping – juuri sinä samana iltana sai ensi-iltansa Katja-Maria Taavitsaisen koreografioima teos ALICES – a Study of Nonsense. Ja kahta päivää myöhemmin istuin Kaapelitehtaalla matkalla kaninkoloon. Sali oli hämärä ja sitä kiersivät penkkirivit. Tilassa ei ollut lavaa, siinä oli vain lattia. Mielestäni jo pelkästään se asetelma toi esiintyjän aivan eri tavalla (ja äärimmäisen kiehtovalla tavalla) yleisönsä lähelle.

 ”Työryhmä on paneutunut tutkimaan tunnistamatonta ja sitä kuinka tutut tavat, kaavat ja toimintamallit voisi purkaa ja kuinka uskaltautua sen äärelle mistä ei tiedä mitään ja jota ei osaa, eikä ymmärrä. Näyttämölle rakennetaan aivan omia lainalaisuuksiaan noudattava ihmemaa, jossa merkityksiä purkautuu yhtä nopeasti kuin rakentuu.” Jep. Tuttujen kaavojen rikkominen ja rikkoutuminen – se on aina kiehtovaa. Huomasin ajoittain jännittäneeni lihaksiani ja jäätyneeni täsmälleen samaan asentoon moneksi minuutiksi, sillä esitys imaisi niin intensiivisesti sisäänsä. (Oletan Liisan kokeneen saman tunnemylleryksen koloon pudotessaan.) Ihmiskeho pystyy niin ihmeellisiin asioihin. Ja saa toisinaan aivan sanattomaksi. Ja se liikemateriaali! Vau. Ilmassa oli aistittavissa ripaus taikaa. Ja tähtipölyä – sekä henkisesti että konkreettisesti. Ja kun valot palasivat saliin, oli suupielissä hymy.

”ALICElla on pitkä tausta, sen työstäminen alotettiin Berliinissä 2 vuotta sitten. Lähdettiin tutkimaan jokaisen kehossa olevaa liikesekamelskaa, mistä teos sai nimensä. ”Alicea” lähdin suhteuttamaan teokseen visuaalisena ja teemallisena inspiksenä.” Katja-Maria Taavitsainen kertoo. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta tanssijaksi 2007 ja koreografiksi 2010. Katja-Maria on myös tanssinopettaja – minulle hänen nykytanssi- ja souljazztuntinsa ovat kuin minimatkoja siihen maagiseen Ihmemaahan. Omaan kehoon, siihen, miten se liikkuu. Ja kuinka paljon siinä on voimaa, sielua ja sydäntä. Toisinaan maataan yhdellä valospotilla valaistussa tanssisalissa, toisinaan moshataan intiaaniviivat poskilla. Katja-Marialla on myös oma freelance-artisteista koostuva Pretty Bruises Squad –ryhmä, jonka jälkeä esimerkiksi ALICE oli.

Millaista tanssivan koreografin työ on?

”Koen olevani taiteen sekatyöläinen. Ainoastaan yhteen asiaan ei voi keskittyä, on tuotettava ja pidettävä monia lankoja käsissä. Ja on myös oltava valmis siivoamaan glitterit esityksen jälkeen lattialta.” Katja-Maria sanoo. Työnkuvaan kuuluu monta eri roolia ja Katja-Maria korostaakin, että tärkeää on nimenomaan monenlainen osaaminen, olisi mahdottomuus olla ns. vain yhtä tiettyä asiaa. Hän on työstänyt ryhmänsä kanssa 7 erilaista kantaesitystä Suomessa ja maailmalla, tuottanut erilaisia produktioita, tehnyt oman sooloteoksen Berliinissä ja hänet on valittu vuoden 2012 tanssitaiteilijaksi Tanssi virtaa -festivaalilla. Itsensä hän näkee koreografina, joka on työryhmälleen hyvin armollinen. Ja tärkeää on myös se, että tekeminen on nimenomaan työryhmälähtöistä. ”Mutta lopulta langat on silti mulla, koska se on kuitenkin mun taiteeni.” Haastavimpana työssään Katja-Maria kokee sen, että kaiken keskellä on myös muistettava muu elämä ja se oma persoona – se, mitä muuta on kuin tanssitaiteilija. Kun lähipiiri ystävineen ja kollegoineen koostuu niin laajalti muista tanssitaiteilijoista, se ei aina ole niin yksinkertaista. Niin, ja vuorokaudessa on toisinaan aivan liian vähän tunteja.

Taiteen Katja-Maria kokee toiseksi ulottuvuudeksi, jota lähestytään aivan erilaisella herkkyydellä kuin tätä todellisuutta. Taiteen kokija näkee ja kokee aina itse oman taiteensa. ”Taide on jokin muu kun tää meidän arkitaso. Se on jotain ns. moniulotteisempaa. Ihminen ei oo yksiulotteinen – me ollaan sosiaalinen ja herkkyydeltämme monitasoinen laji. Jos taidetta ei ois, ei ois meitäkään. Ilman taidetta me vain kuihduttais pois.”

-Minna

 

 

11.3.2015 Operaatio Ultra

On vuosi 1939. Bletchley Parkiin on saapunut joukko Britannian parhaita matemaatikoita ja koodinratkaisijoita tarkoituksenaan murtaa natsien käyttämä Enigma -laitteen koodijärjestelmä. Yksi matemaatikoista on Alan Turing (Benedict Cumberbatch). Sosiaalisesti hyvin taitamaton Turing eristäytyy muusta ryhmästä tekemään vastakonetta. Turing pyytää rahoitusta koneeseensa Winston Churchillilta, joka myöntää rahoituksen ja projekti voi jatkua. Kone ei kuitenkaan saa murrettua joka keskiyö vaihtuvaa koodia riittävän nopeasti. Muutamaa kuukautta myöhemmin rahoitus lopetetaan tulosten uupuessa. Muun tutkijaryhmän huomattua koneen potentiaalin he kuitenkin saavat yhden kuukauden armon aikaa.

Kyseessä on kahdeksan Oscarin ehdokas The Imitation Game. Täytyy sanoa, etten kyllä lainkaan ihmettele ehdokkuuksien määrää. Ensinnäkin Benedict Cumberbatch oli AIVAN loistava! Hänen antautuminen roolilleen oli hienoa seurattavaa. Käsikirjoitus, josta muuten irtosikin elokuvan ainoa Oscar -palkinto, oli myös tietysti hyvin suunniteltu, jotta Cumberbatch pääsee näyttämään tunteita laidasta laitaan ja toisaalta tunteita ymmärtämättömän miehen maailmaa. Muita onnistujia olivat ehdottomasti Joan Clarkea esittänyt Keira Knightley, joka oli niin ikään ehdolla Oscariin roolistansa.

Elokuvan miljöö ja lavastus olivat suoraan kuin toisen maailmansodan aikaisesta Britanniasta. Oli hienoa, että osa elokuvaa oli kuvattu Betchley Parkissa, johon elokuva suurimmaksi osaksi sijoittuukin. Elokuvaan ujutetut videopätkät maailmansodasta ja sodankäynnistä havainnollistivat tilannetta ja olivat omiaan tuomaan elokuvan tunnelmaa lähemmäksi katsojaa. Ne myös lisäsivät sitä tunnetta, että tämä on todella joskus tapahtunut. Juurikin tositapahtumiin perustuminen tavallaan lisää elokuvan hätkähdättävyytä, ainakin omalla kohdallani.

The Imitation Gamen aihetta ja juonta ei voi kylliksi kehua. Se tuo esille sodan käynnin ”hiljaista puolta”. Se näyttää, ettei sodasta kertovaan elokuvaan tarvita pommikoneita ja räiskintäefektejä. Sodan lisäksi koen, että elokuva on eräänlainen kannanotto ympäri maailmaa vellovaan homoavioliitto- ja homoseksuaalikysymyksiin. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä paljastumistaan homoseksuaalisuutensa puolesta, kuten Turingin täytyi.

Todellakin näkemisen arvoinen elokuva!

-Antti Järviniemi

 

6.3.2015 Teatriksesta maailmalle

Postaussarjani ensimmäinen juttu erilaisista taiteentekijöistä tulee tässä, here we go!

Alexandra Varesvuo, 21, on helsinkiläinen näyttelijänalku. Tai ei edes alku, hän on harrastanut teatteria koko nuoruutensa, esiintynyt Kansallisteatterin lavalla ja opiskelee tällä hetkellä Voionmaan kansanopistossa elokuvanäyttelijäksi. Suunta on selkeä: näyttelijäntyö on Alexan unelma ja hän on valmis tekemään töitä unelmansa eteen. Opiskelu Voionmaalla on vain vahvistanut tätä ajatusta ja todistanut sen, että yksinkertaisesti – on tehtävä sitä, mitä rakastaa. Mistä minä tunnen Alexan? No. Jaoimme pitkään saman kodin, koska Alexa oli kämppikseni. Muistan, miten viime keväänä tahkosimme yhdessä TEAKin pääsykoetehtäviä, tai Alexa tahkosi monologeja, minä toimin tarkastajana. Muistan aina myös päivän, jona Alexa sai tietää pääsystään elokuvanäyttelijä-linjalle. Silloin hihkuttiin, hehkutettiin ja hypittiin riemusta, se oli taatusti yksi onnellisimmista päivistä ikinä. Matkustetaan hetkeksi teatterin maailmaan Alexan kanssa.

-Aloitin teatterin 14-vuotiaana. Ajattelin vain, että näytteleminen mahtaa olla hauska duuni ja otin yhteyttä Narriin. Jo seuraavalla viikolla menin treeneihin. Narri on Helsingissä toimiva nuortenteatteri, mistä Alexa löysi kotinsa seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi. No miksi juuri teatteri? Alexan mielestä teatteri tarjoaa tavan olla täysin sitä, mitä on, ja yhtä aikaa voi kuitenkin olla aivan mitä tahansa. Mutta ikinä ei voi olla täysin valmis. Ja se on aivan parasta, se jatkuva mahdollisuus kehittyä. –Kehittyminen on sekä onnistumii ja epäonnistumii. Se ei oo niin, et sä onnistut aina, vaan se on myös epäonnistumista. Siit syntyy se tahto, et haluu osata jonkun jutun. Parhaalla puolella on myös kääntöpuolensa, koska huonoina hetkinä itselleen on haastavaa olla armollinen. Suurin haaste on nimenomaan oman mielen yli pääseminen ja sen hyväksyminen, että aina ei vain voi osata. Se turhauttaa, mutta myös kasvattaa. Ja on ikään kuin se kehittymisen elinehto.

Näyttelijäntyössä korostuu toisto – kohtauksia treenataan kerta toisensa jälkeen, esityksiä esitetään usein monta kymmentä kertaa. Teatterissa kaikki tapahtuu siinä hetkessä ja kaikki on ina mahdollista. –Teatterissa hauskaa on se, et toistosta huolimatta koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Vastanäyttelijä voi mokaa tai itse voi mokaa, mut ne on aina ”tahalteen tehtyjä vahinkoja”, Alexa hymyilee. Nimenomaan – esitys elää esittäjiensä mukana. Lava on iso leikkikenttä, missä todella voi käydä mitä tahansa.

No entä esiintymiskokemus, mitä se merkitsee? Esiintyjällä on aina yleisönsä huomio ja Alexan mielestä se tuntuu siltä, kuin katsojat olisivat naruissa, joita lavalla oleva pitää käsissään. Esiintyessä purkautuu aina adrenaliinia, mutta yhtä aikaa on myös hirmu haavoittuvassa tilassa. Esiintyminen on hirmu voimakas sekä voimauttava kokemus. –Lavalla tulee tosi elävä olo ja aistit ovat paljon enemmän auki ja elossa. Ajankulku pysähtyy ja on vaa niin siinä hetkessä. Millään muulla ei oo välii. Yksi ikimuistoisimmista esiintymiskokemuksista hänelle on ollut Kansallisteatterin suurella lavalla esiintyminen Teatriksessa 2013. Myös tapahtuman myötä saatu ammattilaisraadin rehellinen palaute oli tärkeää. –Teatris oli vähä niinku ”leffan kulisseihi pääsy” nuorelle ihmiselle. Sulla on intohimo johonki ja pääset isolle lavalle tekemään sitä. Et sullaki on mahdollisuus hei olla täällä. Alexa unelmoi, että jonain päivänä voisi esiintyä ammattinäyttelijänä samalla lavalla, mistä hän on aikoinaan itse ponnistanut eteenpäin.

Näyttelijäntyön opiskeluun Voionmaalla on mahtunut paljon sekä taidollista että henkistä kehittymistä. Erityisen tärkeää on ollut läsnäolon merkityksestä oppiminen, sillä se on perusta ja kallio koko esiintyvän taiteilijan työlle. Konkreettisinta on ollut prosessiluontoisen työskentelyntavan oppiminen ja omaksuminen – Alexa nauraa, että kuulostaa kliseeltä, mutta matka on se, mikä merkitsee. Ei määränpäähän muuten pääse. Klisee tai ei, mutta se vain on niin totta. Viime syksynä opiskelijat työstivät yhdessä oman näytelmäprojektin, Bakkhantit, joka on jäänyt Alexalle kaikista tärkeimpänä ja kasvattavimpana teatterikokemuksena mieleen. –Oltiin työstetty sitä koko syksy ja tehty aivan sikana töitä. Viikkoo ennen ensi-iltaa meidän ohjaaja sano, et tää ei toimi näin. Koko näytelmä meni uusiks. En oo varmaan koskaan tuntenu niin paljon kun sen viikon aikana. Alun shokin jälkeen päätettiin puhaltaa yhteen hiileen ja lopulta kaikki onnistu, me saatiin se onnistumaan.

Kuten jo aluksi kirjoitin, Alexa on valmis tekemään todella töitä päästäkseen opiskelemaan näyttelemisestä itselleen ammatin. Hän on hakenut tänä keväänä mm. Teatterikorkeakouluun ja skotlantilaiseen taideyliopistoon. Hänestä tärkeintä on se, että tietää mitä haluaa. Kun päättää jotain, on valmis tekemään sen eteen töitä ja uskoo itseensä, on mikä tahansa mahdollista. Toki prosentit sisään pääsijöistä ovat pieniä, mutta aina joku pääsee kuitenkin ja jos ei itse usko itseensä, niin kuka sitten? Ja sitä pitää tehdä, mitä rakastaa. Näyttelijä-laulaja Olavi Uusivirta kävi syksyllä opettamassa Voionmaan opiskelijoita ja hänen lauseensa ”Pitää toisinaan kysyy itseltään, et miks mä teen tätä?” on jäänyt Alexan mieleen hyvänä ohjenuorana. Koska niinpä. Niinpä.

Taide tarkoittaa Alexalle jotain, mikä on ”sinussa ja minussa”. -Mun mielestä jokaisessa, joka haluaa, voi olla taide sisällä – se voi olla mitä vaan. Taide voi olla tosi absurdia! Se on sellasta mitä sä ite haluut se olevan, taiteella ei oo rajoja, koska se menee just sinne mihin sitä haluu viedä. Ei oo mahdollisuutta, et taidetta ei ois. Se on vähän kun ilmaa. Se antaa tilaa luovuudelle ja ruokkii mielikuvitusta. Ne on sellasii asioita, mitä ihmiset nykypäivänä kaipaa. Taide on tavallaan pakotie. Liisan Ihmemaa.

-Minna

 

2.3.2015 Kotiteatterifestivaali

I samband med ett skolprojekt så gjorde jag ett radioinslag om den nya Kotiteatterifestivaali som hölls i Helsingfors förra veckan. Konceptet går ut på att går hem till folk på teater. Allt rullar på att människor är frivilliga. Många hem ville genast vara med och det fanns till och med så många hem som ville vara med att det inte fanns resurser att visa teater i dem alla. Skådespelarna var främst studerande vid Teaterhögskolan och även de deltog frivilligt och utan ersättning.  Det gick ändå en hatt runt och alla fick ge en slant enligt egen förmåga.

Arrangör för evenemanget är Yhteismaa ry som bland annat ordnat Siivouspäivä (Städdagen). Jag snackade med Jaakko Blomberg som har huvudansvaret för projektet och han ställde också själv upp med sitt eget hem för festivalen. Han vill att Helsingfors ska få en roligare och mer levande stadskultur och tycker därför om att ordna dylika evenemang.

Jag var och se på två monologer och en stand up-föreställning förra veckan. Det var spännande att komma in i ett hus som man annars aldrig skulle besöka. Det var dessutom en väldigt stor och intressant lägenhet. Den var på översta våningen i ett gammalt hus i Kronohagen. Det fanns flera loft och till och med ett runt rum som var ett litet torn.

Monologerna var väldigt bra och olika. Det var kul att se våra kommande toppskådespelare i en så udda miljö. Det blev väldigt intimt och skådespelarna kunde hela tiden se publiken. Stand upen fungerade också bra i ett vardagsrum. Det blev nästan som att man hade en rolig kompis på besök som vill hålla ett roligt tal. Publikkontakten är någonting helt annat när man sitter i ett vardagsrum än i en stor mörk teatersal.

Antagligen så ordnas evenemanget nästa gång på hösten eller nästa år. Då hoppas jag få se ett annat coolt vardagsrum eller varför inte ett kök, en skrubb eller en bastu?

-Emil Ehnström

 

25.2.2015 Earth without ”art” is just ”eh”.

Hei! Olen Minna Jauho, 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija. Ja Nuori Kulttuuri – säätiön ensimmäinen harjoittelija. Harrastajatanssija. Taidetta, valokuvaamista ja kirjoittamista rakastava. Ja nuorten kanssa tehtävää työtä. Sydämeni kuuluu kulttuuriselle nuorisotyölle, ja sen merkitystä tulen pohtimaan tänä keväänä myös täällä Nuoren Kulttuurin blogissa. Tiedossa on myös postauksia taiteen tekemisestä ja haastatteluja erilaisten taiteentekijöiden työstä, joten stay tuned. Mutta ensin haluaisin hieman itse pureutua siihen, mitä taide minulle on.

Luovuus. Taide. Luova harrastus. Taiteilijuus. Luova työ. Mitä pitää olla, että on luova? Mikä on taidetta ja mikä ei? Mitä se luominen on? Mistä se inspiraatio tulee vai voiko taiteesta tulla mitään ilman sitä? Kuka on taiteilija? Onko minun taiteeni yhtä tärkeää kuin sinun?

Jokainen meistä on luova. Ei ole olemassa taulukkoa, joka määrittelisi luovuuden saavuttamiseen vaadittavat ominaisuudet tai standardit. On vain ihmisiä, joista jokaisella on oma tapansa olla ja tulla siksi, kuka on. Meistä jokaisessa sykkii oma voima – sykkii, todellakin sykkii – ja näen, että se on meidän oma luovuutemme. Kyse ei ole siitä, mitä teet vaan miksi teet, ja tekeehän se sinut onnelliseksi ja sinusta sinut. Luovuutta ei täydy luoda, se on jo olemassa meissä.

Jos lähdemme spesifioimaan sitä, liittyy luovuuteen loogisesti uuden luominen. Ja uuden luomiseen taas liittyy jostain sisältä kumpuava tarve tuntea ja tuoda esiin jotakin. Ja tuntemiseen taas ihmisyys, olemme tuntevia ja tunteitamme ilmaisevia olentoja. Toinen tahtoo sanoa asioita, toinen valita sointuja kuvaamaan niitä. Toinen tutkii maailmaa liikkeen läpi, toinen siveltimenvedon. Parasta on, että luovuudella ei ole eikä sille täydy asettaa rajoja – miksi asettaa rajoja jollekin, minkä saamme määritellä itsemme mukaan siksi, mikä meistä tuntuu hyvältä? Niinpä.

Taiteen tekeminen on luomista. Taide on tapa olla, läpikäydä sitä, kuka on, löytää se, mitä on. Ja vaikuttaa. Tuoda esiin omia mielipiteitä. Muuttaa niillä kenties jotain. Ja taas päästään siihen väylien rajattomuuteen sekä siihen tärkeimpään, ytimeen sen kaikessa yksinkertaisuudessa: pitää tehdä sitä, mistä tykkää. (Noin ylipäätään väitän sen olevan aika luotettava ohjenuora koko konseptia nimeltä elämä kohtaan.) Ihmisten mielikuvissa taiteen harrastaminen tai taiteen kanssa työskenteleminen näyttäytyy toisinaan aivan väärässä valossa. On muka oltava jotakin, jotta voi ns. ymmärtää taidetta.

…Yksi kysymys! Pitääkö kaikkea aina ymmärtää? Ja toinen! Mitä jos näkemälleen tai kokemalleen loisi oman ymmärryksensä esim. itse tuntemansa kautta? Ja tarvitseeko taiteen aina sijaita galleriassa tai suuressa teatterisalissa? Mitä jos metrossa järjestettävä flashmob tai katutaide-työpaja harmaan betoniseinän piristeeksi olisivat yhtä lailla yhtä arvokasta taidetta? Ja jos taiteen ydin on luominen ja luomisen ydin oleminen ja tunteminen, ei mielestäni täydy olla jotain aivan todella erikoista ja epätavallista pitääkseen taiteesta tai ollakseen taiteenharrastaja. Oleva ja tunteva olento riittää, ja aivan todella hyvin riittääkin.

No kuka lopulta on taiteilija? Jos taiteenharrastajaksi voi lukeutua lopulta kuka tahansa, on taiteilijuuden tittelin saavuttamiseksi oltava jo jotain muutakin, vai? Minusta kysymykseen on olemassa perin yksiselitteinen vastaus: ihminen, joka toteuttaa itseään tekemällä taidetta, mitä tahansa se taide on, on taiteilija. Ja äärimmäisen arvokas taiteilija onkin. Taide sen kaikissa muodoissa on aina arvokasta – oli kyse monitaiteellisesta projektista suurella lavalla esitettynä tai itse sävelletystä musiikista akustisella kitaralla yksin säestettynä.

Taiteilijuus on identiteetti, tai osa sitä, ja me itse luomme siitä itsemme näköisen, luomme oman taiteilijuutemme. Minä saan määrittää oman taiteeni ja taiteilijuuteni juuri siksi, mitä se minulle on. Taiteellinen työ on kovaa työtä, joka vaatii äärimmäistä sinnikkyyttä sekä kyvyn työskennellä itsensä ja oman luovuutensa kanssa. On luotettava itseensä ja omaan paloonsa, todella. Mutta oma tekeminen, oli se työ, harrastus tai mitä tahansa, myös opettaa luottamaan. Ja lopulta huomaa, että se, mitä rakastaa, kantaa kyllä. Omat jalat kantavat, kun niiden antaa kantaa. Ja lopulta kyse on aina siitä palosta. Palo etsii itselleen inspiraation, tai toisinpäin. Ja kuulosti se kuinka kliseeltä tahansa, lopulta mikä tahansa on mahdollista.

Always remember that you are absolutely unique. Just like everyone else. Margaret Mead on mielestäni tiivistänyt ihmisyyden tähän lauseeseen aika hyvin. Ja se vastaa aika hyvin myös kysymykseeni siitä, onko minun taiteeni yhtä tärkeää kuin sinun.

-Minna

 

Tietoa kirjoittajista

Emil Emil Ehnström är en 20-årig kille som studerar journalistik på Social-och Kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet. Han gillar lugn och meningsfull musik och har svårt att tampas med 80-tals punk. Även teater, franska filmer och roliga noveller är kulturformer som Emil uppskattar högt.

Antti Antti Järviniemi on vuonna 1999 syntynyt kangasalalainen nuori. Hän kuuluu Kangasalan Nuorisovaltuustoon ja Tampereen Pallo-Veikkojen jalkapallojoukkueeseen. Urheilun lisäksi Antti harrastaa kirjojen lukemista, musiikin kuuntelemista sekä kirjoittamista.

PanuKolmas blogaaja on säätiön toiminnanjohtaja Mäenpää. Panu Mäenpäällä on vahva tausta niin nuorisotyössä kuin taidekasvatuksessa, teatteri-ilmaisun ja draamapedagogiikan aloilla. Panu Mäenpää on toiminut Nuori Kulttuurissa kulttuurisuunnittelijana vuodesta 2006 ja säätiön toiminnanjohtajana vuodesta 2012.

Minna Minna Jauho on 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija Helsingistä ja toimii tämän kevään Nuori Kulttuuri – säätiön harjoittelijana. Hän työskentelee eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa ja kokee omaksi vahvuudekseen taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön. Minna harrastaa tanssia, valokuvaamista ja kirjoittamista.

 
 
css.php