Blogi

28.11.2016 Starboy ei jää tähdenlennoksi

Tämän vuoden kenties suurin ja odotetuin R&B-albumi, The Weekndin Starboy julkaistiin viime perjantaina. Jo lauantaihin mennessä Apple Musicin TOP20-listalta löytyi jokainen uuden albumin kahdeksastatoista kappaleesta.

Kahdella Grammy -palkinnolla palkittu The Weeknd, eli Abél Tesfaye on viimeistään edellisestä albumistaan Beauty Behind the Madness saakka ollut yksi maailmanlaajuisesti soitetuimpia artisteja. Tälläkin hetkellä Spotifyn maailman TOP50-listan kärkipaikkaa pitää hallussaan albumin nimikkokappale, jolla on mukana myös Daft Punk. Muita albumilla vierailevia tähtiä ovat jopa seitsemän Grammy -palkintoa napannut Kendrick Lamar, Lana Del Rey sekä Future.

Starboy jatkaa pitkälti The Weekndille tuttua tyyliä; urbaaneja biittejä yhdistettynä hänen korkeaan ääneensä. Tälle albumille hän on onnistunut tuomaan omanlaisensa freesin otteen, joka erottaa hänet tämän hetken muista artisteista. Genrelle tyypillisen synkkyyden vastapainoksi Starboy sisältää myös genrerajoja rikkovaa, popahtavan rentoa soundia, esimerkiksi kappaleella I Feel It Coming (feat. Daft Punk).

Jo se, että artisti julkaisee hieman reilun vuoden sisään yli 30 biisiä ja kaksi studioalbumia, on mielestäni melko kunnioitettavaa. Verrattuna esimerkiksi Bruno Marsiin, joka ei ole koko uransa aikana julkaissut yhtä monta kappaletta, kuin The Weeknd kahdella viimeisimmällä albumillaan. Ja vertailukohtana vielä, että Marsin aiemmin tässä kuussa julkaistu albumi 24K Magic on hänen ensimmäinen sitten vuoden 2012. Koen, että se on osaltaan fanien huomioon ottamista, että julkaisee edes joka toinen vuosi jotain muutakin kuin twiittejä.

Singlen ja promootiojulkaistujen biisien lisäksi omia henkilökohtaisia lemppareitani albumilla ovat Nothing Without You ja Die For You. Kummassakin sanoitukset ovat sisällöltään iskevämmät ja merkityksekkäämmät kuin kenties muutamassa muussa albumin kappaleista. Pidän etenkin ensin mainitun taustaäänistä ja korkeista nuoteista. Jälkimmäisessä biisissä on mielestäni hienoa, kuinka hyvältä äärimmäisen yksinkertainenkin biitti voi kuulostaa hyvällä solistilla.

Parissa biisissä autotune puskee melko vahvasti läpi. Daft Punkin tuotantoon kuuluu solistin ’robottimainen’ ääni, mutta muuten sen voisi jättää hieman vähemmälle. Varsinkin kun kyseessä on lahjakas laulaja. Tietty kaikki sitä jonkun verran käyttävät, joten se on ymmärrettävää tietyissä rajoissa.

Monet artistit, esimerkiksi Beyonce ja Chris Brown, ovat viime vuosina tehneet albumin tueksi ja promootioksi elokuvia tai tarinaa kertovia musiikkivideosarjoja. Myös Starboyn yhteydessä julkaistiin lyhytelokuva M A N I A kaksi päivää ennen albumin julkaisua. Youtubesta löytyvä M A N I A on tyyliltään linjassa The Weekndin viimeisimpien musiikkivideoiden kanssa. Albumin tapaan siitäkin löytyy synkkyyttä, mutta myös huolettomampaa puolta. Katkelmat biiseistä toimivat hyvin lyhytelokuvan tunnelmaa edistävänä elementtinä, mutta myös promoavat hyvin albumin mielestäni parhaiden biisien parhaita pätkiä, mikä tietty on ensisijaista promoelokuvan ollessa kyseessä.

The Weekndin nuoresta iästä huolimatta hän on tehnyt jo suhteellisen pitkän uran. Vasta 26-vuotiaan artistin ura alkoi vuonna 2010 ja voidaan kai sanoa hänen nyt olevan uransa huipulla. Toivottavasti ura jatkuu yhtä menestyksekkäänä tästä eteenpäin. The Weekndin maailmanvalloitus jatkuu ensi helmikuussa hänen Tukholmasta starttaavalla maailmankiertueellaan Starboy: Legend of the Fall. Osalla Euroopan keikoista lämppärinä toimii kovassa nosteessa oleva Bryson Tiller. Jos lippuja vielä saa ja kiinnostaa, niin ei muuta kuin paikan päälle kuuntelemaan. En usko, että yleisö joutuu pettymään.

Starboyn löydät Spotifysta, kannattaa käydä kuuntelemassa!

-Antti Järviniemi

 

14.11.2016 Jouluun on enää 40 päivää!

Joulun aika tuntuu joka vuosi alkavan entistä aikaisemmin. Tänä vuonna etenkin johtuen aikaisesta lumen tulosta tänne eteläänkin. Juice lauloi aikanaan, että joulunviettomme alkaa jo toukokuussa. Ainakin Ylen Mediapoliksella se alkoi.

Yle on tuottanut Joulukalenteria yli puoli vuosisataa ja ainakin minulle sen seuraaminen kuuluu jouluperinteisiin. Minulla on ilo olla mukana tämän vuoden joulukalenteripläjäyksessä yhdessä muun muassa Pirkka-Pekka Peteliuksen, Kreeta Salmisen, Ville Majamaan, Eero Ritalan, Minttu Mustakallion ja Vesa Vierikon kanssa. Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu jatkaa siitä mihin kaksi vuotta sitten esitetty Porokuiskaajan arvoitus jäi. Se on tähän asti kaikkien aikojen suosituin Ylen Joulukalenteri yli puolen miljoonan päivittäisellä katsojamäärällään. Eiköhän siis pistetä paremmaksi?

Kuvasimme tosiaan kaikki jaksot touko- ja kesäkuun aikana. Studiolla vietettyjä kuvaustunteja kertyi toistasataa ja kuvauspäivät olivat parhaimmillaan yli kymmentuntisia. Päivät eivät kuitenkaan tuntuneet pitkiltä, eivätkä kuvaukset ja maskissa istumiset työltä. Moni tavoittelee näyttelijän uraa päästäkseen valkokankaille ja televisioruutuihin, mutta lämpiössä vallitseva yhteishenki maskeeraajien, näyttelijöiden, ohjaajien ja muun työryhmän välillä oli jotain aivan käsittämätöntä. Hauskinta oli istua Vesan ja Eeron kanssa villapaidat ja pipot päässä Mediapoliksen terassilla, kun ulkona on 20 astetta lämmintä, ja yrittää löytää joulumieltä seuraavaa kohtausta varten.

Kyseessä on ensimmäinen näin laajan mittakaavan proggis, jossa olen mukana. Oli hienoa päästä viettämään aikaa Suomen eturivin näyttelijöiden kanssa niin kameran käydessä kuin sen ulkopuolellakin. Kanssani tonttuilemassa oli parikymmentä muuta nuorta, jotka olivat kanssani samassa tilanteessa. Oli mielenkiintoista nähdä, miten TV-sarja syntyy, ja päästä maistamaan, millaista on olla kuin TV-stara. Loppujen lopuksi samaa perunamuusia se Pirkka-Pekkakin söi, kuin kaikki muutkin.

Muistan, kun menin ensimmäisenä kuvauspäivänä studiolle aamu kuudelta yhdessä muutaman muun tontun kanssa. Tunnelma poikatonttujen pukukopissa oli jännittynyt, mutta rento, sillä olimme kavereita jo entuudestaan. Vajaan kuukauden mittaisen taipaleen aikana kaikki muutkin kuvaushenkilökunnan jäsenistä tulivat meille tutuiksi ja parin kuvauspäivän jälkeen mitään ei tarvinnut enää jännittää.

”There’s no business like showbusiness” kuten sanonta kuuluu, ja kilpailu alalla on kovaa. Työryhmä otti kuitenkin kaikki ensikertalaiset avosylin vastaan. Jokainen päivä alkoi heti hymyllä maskeerauksessa, ja lämpiössä meistä tontuista kävi vuoroin huolehtimassa ja hauskuuttamassa ohjaajat, kokeneemmat näyttelijät, assistentit ja vaikka ketkä muut. Lämpiössä kävi piipahtamassa milloin Kreetan puoliso Putous-tähti Ville Tiihonen, milloin jokapaikan mies Janne Kataja tai Tommi Korpela. Studiolla ohjaajat ja starat jakoivat ohjeita ja sisäpiirin vinkkejä, ja poseerasivat selfieissä varmaan kyllästymiseen saakka. Tässä yksi poseeraus:

15045343_827045197435821_132974572_o

Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu lienee nimensä veroinen vai…?

Viime viikolla Mediapoliksella oli kutsuvierastilaisuus, jossa katsoimme ennakkoon muutaman jakson ensi kuussa Yle TV2:lla nähtävästä sarjasta. Ennen kuin jaksot pyörähtivät käyntiin, tuottaja Juuso Räsänen ja ohjaaja Johanna Smith ilmoittivat olevansa äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen, ja niin vaikutti kutsuvierasyleisökin olevan. Maskeeraajat olivat tehneet niin hyvää työtä, etten meinannut itsekään alkuun tunnistaa itseäni.

Oli upea tunne nähdä itse se, mitä on ollut mukana tekemässä. Onhan se tietty myös hienoa sanoa, että ’ollaan muuten kollegoita Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Eero Ritalan kanssa’. Odotan innolla, että pääsen vetämään villasukat jalkaan ja käpertyä sohvan kulmaan katsomaan loputkin jaksot. Suosittelen ehdottomasti muillekin! Etenkin Pirkka-Pekan ja Vesan välinen huumori oli näkemissäni jaksoissa timanttia. Ja uskokaa pois, että näiden herrojen huulen heitto ei vähentynyt kameroiden sammuessa, vaan sitä kuunneltiin studiolla aamusta iltaan ja laidasta laitaan.

Olen kiitollinen Ylelle tästä kokemuksesta! Ei voisi paljoa parempi ensikosketus näyttelijän työhön olla.

Joulukalenteri: Jäätävä seikkailu Yle TV2:lla 1.12. lähtien. Iloista joulunodotusta kaikille!

-Antti Järviniemi

 

31.10.2016 Syysprinssillä kevättä rinnassa

Heti nähtyäni Syysprinssin mainoksen televisiossa tiesin, että tuon minä haluan nähdä. Ja vaistoni osui oikeaan. Alli Haapasalon ohjaama ja Laura Birnin sekä Lauri Tilkasen tähdittämä elokuva saa katsojansa rakastumaan rakkauteen.

Elokuva kertoo kirjailijapariskunnasta, punk-aatteesta ja elämää suuremmasta rakkaudesta. Rakkaudesta, jonka kukin voi kokea vain kerran. On kuitenkin eri asia rakastaa hulluna, kuin rakastaa hulluna.

Syysprinssi saa aikaan tunneskaalan, jonka laajuuteen ei aivan jokainen elokuva pysty. Itse ainakin koin tunteita aina onnesta pelkoon ja järkytyksestä hämmennykseen. Mikä vielä sitäkin hienompaa, se sai unelmoimaan. Se toi toivoa Inkan ja Juhanan rakkaustarinan kaltaisesta ylitse pursuavasta, itseä säästelemättömästä rakkaudesta. Tarinan rosoisuus toi juuri sen vaaditun särmän elokuvaan. Se erotti Syysprinssin amerikkalaisista vaaleanpunaisista massatuotanto perhosmuffinikukkaniittyelokuvista. Se teki siitä realistisen ja tavoiteltavan oloisen.

Elokuva mässäili hieman turhan paljon seksillä ja alastomuudella. Monet seksikohtauksista olivat tarpeettomia ja lähinnä vain juonen ja tunnelman katkaisevia. Tavallaan se toi kontrastia muutoin kauniiseen miljööseen ja tarinaan, mutta sen olisi voinut tehdä tyylikkäämmin ja huolitellummin. Mielestäni turhaan yritetty tuoda Fifty Shades of Greyn viboja. Ja sen kummemmin Laura Birnin rooleja moralisoimatta, olisi kiva vaihteeksi nähdä häneltä roolisuoritus, jossa ei vilautella tissejä tai persettä.

Lauri Tilkanen oli paitsi ihan kelpo mieskarkki, myös vakuuttava, oman tilansa valkokankaalla ottava ja vaativa tähti. Tilkanen oli minulle ennen Syysprinssiä uusi tuttavuus, vaikka hän onkin tähdittänyt monissa isoissa elokuvissa aiemminkin. En osaa verrata siis aiempiin suorituksiin, mutta ainakin Juhanan roolissa hänestä huokuu varmuus omaan tekemiseen. Ote näyttelemiseen tuntuu tulevan hänelle luonnostaan, ja roolin omaksuminen näkyy aivan jokaisessa eleessä ja katseessa.

Harvemmin kiinnitän tällaisiin asioihin huomiota elokuvaa katsoessani, mutta leikkaaja on tehnyt hienoa jälkeä. Helposti luulisi, että leikkaus pistäisi silmään vain, jos siinä on jotakin moitittavaa, mutta joskus näinkin päin. Kunniamaininta siis Tuuli Kuittiselle!

On hienoa huomata, kuinka paljon kotimaista elokuvatarjontaa tälläkin hetkellä pyörii elokuvateattereissa. Kaiken lisäksi tarjonta on monipuolista ja kaikille ikäryhmille suunnattua. En muista, milloin viimeksi suomalaisella elokuvalla olisi pyyhkinyt näin hyvin. Saa nähdä, kuka pyyhkii muilla lattiaa ensi Jussi -gaalassa. Sitä odotellessa.

-Antti Järviniemi

 

17.10.2016 Jokainen yö vie aamuun

”Ikävä haurastuttaa, joka itkusta tuun vähän reikäsemmäks.”

Sirkku Peltolan näytelmä Tyttö ja varis tuo esiin neljän erilaisen ihmisen tarinan. Vaikka heidän kaikkien elämän tilanteet ovatkin hyvin erilaisia, on kaikille yhteistä kuitenkin yksinäisyys.

Eläkkeellä olevan leskirouvan Armin (Tuija Vuolle) rauhallinen koti-iltakupla puhkeaa, kun hänen kotinsa ovelle ilmestyy humalainen renttu, Säde (Ritva Jalonen). Säde päättää ystävystyä Armin kanssa tämän torjuvasta ja hieman ylimielisestä asenteestaan huolimatta. Ystävyyssuhde motivoi Sädettä saamaan elämänsä jälleen raiteilleen ja pian hänellä onkin työpaikka siivousfirmassa. Säteen tunnelin päässä alkaa jo valo pilkottaa, mutta samaan aikaan hän alkaa saada selville, että Armin elämä saattaakin olla luultua synkempi.

Muissa rooleissa nähdään Jukka Leisti ja Antti Tiensuu.

Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama esitys valloittaa Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön viattomalla keveydellään ja intiimiydellään. Nerokkaat ja loppuun asti suunnitellut henkilöt sekä loistavat näyttelijäsuoritukset pitävät otteessaan. Esitystä rytmittää Lotta Jääskelän kaunis musiikki.

Yksinäisyyden lisäksi näytelmän kantavana teemana on äidin rakkaus. Kuinka suuri merkitys sillä on lapsen elämään? Onko äidillä perusteita lakata rakastamasta lastaan missään olosuhteissa? Entä mitä, jos äiti ei rakastakaan?

Näytelmä oli mielestäni erinomainen. Odotin esitykseltä paljon, ja paljon se tarjosikin. Esitys paneutui napakasti vaikeisiin teemoihin ja aiheisiin, mutta käsitteli niitä viihdyttävästi ja yleisön huomioon ottavasti. Huumoria oli ripoteltu reippaalla kädellä, mutta se ei tuntunut väkisin väännetyltä tai siltä, että ’eihän noin voisi oikeasti käydä’. Paikoittain aivan unohti, että kyseessä on käsikirjoitettu esitys.

Erityismaininta Sädettä esittäneelle Jaloselle, hienoa mukautuvuutta ja rempseää roolin omaksumista. Eleet ja äännähdykset olivat ennemmin liioiteltuja kuin varovaisia, mikä sopi hienosti elämää nähneelle roolihenkilölle. Jalonen onnistui upeasti tuomaan esille erot pulsu-Säteen ja työelämään kiinni päässeen Säteen välillä, unohtamatta kuitenkaan, millainen Säde pohjimmiltaan on elämän tilanteestaan huolimatta.

Paikoittain juoni hieman laahasi. Tiettyjä kohtauksia olisi voinut hieman nopeuttaa. Osa vitsien huumoriarvosta perustui toistoon, kuten esimerkiksi rappukäytävään huutaminen, mutta pari toistoa ehkä liikaa. Suurimmaksi osaksi toisto silti toimi tehokeinona. Eipä esityksestä juuri muuta moitittavaa löydykään.

Pidin kovasti näytösten erilaisuudesta. Ensimmäinen näytös keskittyi luonnollisestikin miljöön ja henkilöiden tutuksi tekemiseen, mutta se oli myös luonteeltaan huomattavasti jälkimmäistä leikittelevämpi ja leppoisampi. Väliajalta palatessani ja takaisin penkkiin istuessani näin heti huonekalujen uudesta sijainnista, että nyt alkaa räiskyä. Toinen näytös alkoi välittömästi tykityksellä ja päättäväinen ote säilyi läpi toisen näytöksen. Ensimmäinen näytös oli idyllinen ja tyyni sunnuntai-iltapäivä, ja toinen näytös oli päin kasvoja iskevä maanantaiaamu.

Kannattaa ehdottomasti yksi syysilta uhrata teatterille ja mennä katsomaan Tyttö ja Varis Tampereen teatteriin. Tai miksei vaikka kahtakin iltaa, kuka estää?

-Antti Järviniemi

 

18.4.2016 Some valtaa elokuvasalitkin!

Onnenonkija on ensi-illastaan saakka pitänyt kärkisijaa Finnkinon katsotuimpana kotimaisena elokuvana. Minka Kuustosen sekä Olavi Uusivirran tähdittämä komedia on ensimmäinen suomalainen sosiaaliseen mediaan sijoittuva elokuva.

Onnenonkija -elokuvan kotisivuilla elokuvan kirjoitetaan kertovan ”tytöstä, joka ei osaa olla köyhä ja pojasta, joka ei osaa olla rikas”. Tämä summaa aika hyvin elokuvan punaisen langan. Muotibloggaaja Marjan blogi on hänen omissa silmissään menestyneempi, kuin mitä todellisuus on. Pitääkseen lukijakuntansa Marja shoppailee jatkuvasti uusia vaatteita, mikä lopulta ajaa hänet talousongelmiin. Ratkaisuksi rahapulmaan Marja tavoittelee rikkaan perheen poikaa Olavia, jolla sosiaalinen kanssakäynti naisten kanssa on, jos mahdollista, vielä vieraampaa kuin mediassa.

Vaikkakin tämä kirjoittamani Nuori kulttuurin blogi on monella tapaa hyvin erilainen verrattuna Marjan lifestyleblogiin, oli Marjan ongelmat hyvin samaistuttavia. Jo pelkästään aktiivisena somen käyttäjänä oli elokuva aihepiiriltään mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Marja on tietysti hahmona melko äärimmäisyyksiin viety tapaus somekäyttäytymisestä, ja luonnollisesti sen on tarkoitus olla humoristinen, komediasta kun on kyse. Kärjistyksestä huolimatta tajusin elokuvan aikana, että teen itsekin monia typerältä vaikuttavia asioita somen vuoksi. Erityisesti nuorille Onnenonkija voi olla hauska ja silmiä avaava kokemus, koska se antaa melko paljon itsetutkiskelun aihetta. Onko se tykkääjien ja seuraajien lukumäärä nyt loppujen lopuksi niin tärkeätä?

Viimeisen kahden vuoden aikana some on laajentanut reviiriään huimasti. Youtube ja Instagram työllistävät nuoria kotimaan mittasuhteissa runsaasti, mutta se voi myös toimia ponnahduslautana globaalille menestykselle, esimerkkinä vaikkapa Smokahontas eli Sara Maria Forsberg. Eikä somen itsessään edes tarvitse työllistää, vaan se voi toimia reittinä esim. laulajan uralle, kuten Benjaminille on käynyt. Vaikka some onkin ilmiönä suhteellisen uusi, kasvaa se jatkuvasti. Monilta nuorilta ja nuorilta aikuisilta somekäyttäytyminen unohtuukin helposti. Onnenonkijan yhtenä tarkoituksena onkin varmasti ollut herättää nuoria ajattelemaan somea myös uhkana eikä pelkästään mahdollisuutena.

Juuri elokuvan käsikirjoitus onkin varmasti yksi tärkeimmistä yksittäisistä tekijöistä, miksi Onnenonkija pitää hallussaan katsotuimpien kotimaisten elokuvien ykkössijaa. Aihepiiri iskee siihen kohdeyleisöön, joka käy eniten elokuvissa, eli nuoriin. Ja eihän komediaelokuva olisi hyvä, jos se ei naurattaisi. Myös näyttelijöiden suoritukset olivat ratkaisevia tämän suhteen. Tämä oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa Olavi Uusivirta näyttelee, ja täytyy myöntää, että yllätyin hieman. En ole hänen musiikkiinsakaan sen tarkemmin perehtynyt, mutta minulle on jostain syystä jäänyt hänestä melko kuiva mielikuva. No, nyt ei ole enää sitä mielikuvaa. Olavi oli aivan loistava Olavina! Naisten kanssa kykenemättömän höntin rooli sopi hänelle loistavasti. Myös Minka Kuustonen oli erinomainen roolissaan. Niin ikään, en ole ennen nähnyt hänenkään suorituksiaan valkokankaalla. Mutta varmasti jatkossa menen katsomaan.

Etenkin nuorille suositeltava elokuva. Miksei myös aikuisille, vaikka he eivät välttämättä niin perillä somemaailmasta olekaan. Mutta ennen kuin alatte leffan inspiroimina bloggaamaan, vloggaamaan tai instagrammaamaan niin kysykää nuorilta ensin neuvoa, joohan?

-Antti Järviniemi

 

4.4.2016 Eihän kerrota tästä kenellekään, eihän?

Kari Hotakaisen uusin teos Henkireikä on yksinkertaisuudessaan erinomainen romaani. Kirjan tapahtumat pyörivät kolmen henkilön ja heitä yhdistävän kuoroharjoituksen ympärillä. Teoksen kantavia teemoja ovat, miten ihminen ajautuu ylittämään rajan ja kuinka ihmisestä itsestään riippumattomat asiat vaikuttavat ratkaisevastikin elämään.

Hienointa kirjassa on mielestäni se, miten Hotakainen ottaa lukijan haltuunsa. Kuten sanottua, kirja on melko yksinkertainen, mutta siitä huolimatta, tai ehkä jopa sen ansiostakin, niin vakuuttava. Parilla hassulla henkilöllä ja muutamalla juonenkäänteellä saadaan aikaan lukijan kahlitseva kertomus. Kerronnalliset ratkaisut toimivat upeasti juonen kanssa ja palvelevat tarkoitustansa. Esimerkiksi kertojan lukijalleen osoittama vuoropuhelu luo hyvin intiimin ja painostavan tunnelman. Mielenkiintoinen yksityiskohta, johon kiinnitin lukiessani huomiota on se, kuinka paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikkia teoksen henkilöitä kutsutaan heidän ammattinimikkeillään tai jollain ulkoisen olemuksen seikalla, ei nimillä.

Lukukokemusta palvelee se, kuinka pitkään Hotakainen onnistuu pitämään korttinsa piilossa. Ratkaisu on säästetty niin tappiin saakka kuin vain mahdollista ja lukijan kysymyksiin vastataan vasta aivan loppumetreillä. Vaikka ratkaisua on pitkitetty, on teos pidetty tiiviinä pakettina. Kirjan vähäisissä aineksissa olisi löytynyt potentiaalia vielä pariksi sadaksi sivuksi lisää. Tässäkin suhteessa Hotakainen on käyttänyt harkintakykyä ja tehnyt oikean ratkaisun. Jos juonta olisi lähdetty venyttämään ja venyttämään olisi ote lukijaan varmasti löystynyt, ellei jopa irronnut kokonaan. Kirjan kauneus piilee juuri siinä, ettei siinä ole mitään ylimääräistä.

Hotakaiselle tuttuun tapaan kirja sisältää kauniita kielikuvia ja vertauksia. Vastapainoksi kirjasta löytyy myös melko paljon keinotekoisen kuuloisia sanaleikkejä. Paikoittain tuntuu jopa kuin Hotakainen ei ottaisi lukijaa tosissaan ja sortuisi ylimieliseen puolivillaiseen kikkailuun. Toisaalta täytyy nostaa hattua, jos Hotakainen pystyy vasurilla siihen, mihin moni kirjailija ei pysty edes koko uransa aikana. Osittain kepeällä kädellä kirjoittaminen keventää kirjan tapahtumia, mikä tulee paikoittain ihan tarpeeseen.

Kirjan kahlitsevuus ei varmastikaan lopu kirjan loppumiseen. Kirjan melko raskaatkin aiheet ja teemat herättävät lukijan ajattelemaan. Ei ehkä vielä kirjan lukemisen aikana, mutta kun antaa kirjan kypsyä ajatuksissa hetken aikaa niin eiköhän sieltä jotain synny. Itseäni herätti ajattelemaan se, miten kuka tahansa pystyy murhaan. Vaikka kuinka itsekin kuvittelin, että ”en minä ainakaan pystyisi tappamaan ketään”, niin kirja kyllä pyyhkii tuolla ajatuksella lattiaa reippaalla kädellä. En tiedä kuinka paikkaansapitävää tilastotietoa kirjassa oli, mutta sen mukaan sadasta ihmisestä kaksi yrittää elämänsä aikana murhaa ja toinen heistä onnistuu. Aika hurjaa, varsinkin kun kyse on vielä murhasta, eli harkitusta teosta, eikä taposta.

Kirjan moraali on melko häilyvää. Kertoja syöttää lukijalle ajatusta, että olisi oikein tehdä mitä vain, jos elämässä on kaikki riittävän huonosti. Ikään kuin, jos elämässä on vaikeita tilanteita niin olisi oikeutettu korjaamaan ne keinolla millä hyvänsä. Kirja vaatii siis omaakin harkintakykyä ja haastaa ajattelemaan nyky-yhteiskuntaa ja sen kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Kirja ei sovi aivan kenelle tahansa. Etenkin alkuun kirja vaatii lukijalta keskittymiskykyä, jotta kirja pääsee vauhtiin ja pääsee siihen sisään. Ei saa myöskään olla kärsimätön. Kirja käy järkeen, kunhan malttaa mielensä. Mielellään suosittelen myös hieman kokeneemmille lukijoille, mutten tietenkään kiellä muiltakaan. Kyllä kirjasta selviää, vaikka olisi hitusen vähemmänkin lukukokemusta, sillä Hotakaisen kerronta soljuu eteen päin vaivattomasti.

Henkireikä on upea romaani, jollaisen kirjoittamiseen ei pystyisi kukaan muu kuin Kari Hotakainen. Ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja.

-Antti Järviniemi

 

21.3.2016 Vauhdikasta menoa Ladan kyydissä

Tampereen työväen teatterissa tämän kevään ajan pyörivä Lada on repäisevä ja mukaansatempaava energiapläjäys. Wolfgang Herrndorfin Ladaromaaniin perustuvaa näytelmää tähdittävät Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen sekä Anton Äikäs.

Kahdeksasluokkalaiset pojat Maik ja Tschick eivät ole luokkansa suosituimpia ja karismaattisimpia kolleja. Ja tämäkös heitä ihmetyttää. Kesäloma alkaa ja luokan kuumin tyttö Tatjana päättää pitää bileet. Kuinka ollakaan Maik ja Tschick ovat ainoat, jotka jäävät ilman kutsua. Tästä suivaantuneena Tshcick päättää järjestää heille omaa tekemistä varastamalla auton. Neljätoistavuotiaiden poikien lähtiessä varastetulla autolla ympäri Saksaa mikään ei luonnollisestikaan voi mennä pieleen, eihän?

Jos esitystä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla olisi se varmaan ’huhhuh!’. Oli ällistyttävää miten liki kaksituntinen näytelmä voi olla niin intensiivinen läpi koko esityksen. Kovasta temmosta huolimatta näyttelijät hoitivat homman ilmiömäisesti. Etenkin Anna-Elisa Hannula ansaitsee erikoismaininnan. Hän oli lähes koko ajan lavalla, lauloi, soitti saksofonia, juoksi ja hyppi ympäri lavaa, otti yleisöä mukaan, esitti useampaa roolia ja vaikka mitä vielä. Uskomatonta venymistä! Tietenkin unohtamatta muita näyttelijöitä, jotka niin ikään musisoivat vähän väliä ja vaihtoivat rooleja lennossa.

Esityksessä oli käytetty hyvin erikoisia ja monipuolisia teknisiä ratkaisuja. Välillä näyttelijät menivät bäkkärille näyttelemään, ja sitä seurattiin livenä salin puolella seinille heijastettuna. Välillä taas seinille heijastettiin, kun joku näyttelijöistä otti itse kameran käteen ja kuvasi yleisöä tai Maikia ja Tschickiä esittäviä nukkeja. Etenkin tällaiset kohtaukset, joissa poikettiin perinteisestä näyttelemisestä sekoittivat osaltaan tarinan kulkua etenkin, kun bäkkärillä mikit pätkivät ja niin päin pois. Toisaalta sekavuus sopi hyvin tarinan aiheeseen ja tunnelmaan, eikä sinänsä haitannut.

Musiikki vei hyvin tarinaa eteenpäin ja rytmitti tehokkaasti vauhdikasta menoa. Sen lisäksi, että näyttelijäkolmikko näytteli todella taitavasti myös soittimet pysyivät hallussa kaikilla. Hienointa oli ehkä kuitenkin, kuinka missään musiikkikohtauksessa soittimen esiin ottaminen ei tuntunut väkinäiseltä tai irralliselta muuhun juoneen verrattuna. Jokainen musiikkikohtaus oli selvästikin tarkkaan harkittu. Ne nivoutuivat hyvin tarinaan ja kuljettivat sitä. Esimerkiksi auton ajaminen oli oivaltavasti kuvattu tietyllä rumpukompilla.

Juoni oli mielestäni melko tylsä. En ole Ladaromaania lukenut, mutta kirja on suhteellisen menestynyt. Uskon, että tarinaa oli jonkin verran yksinkertaistettu näytelmää tehdessä. Kehnosta juonesta huolimatta esitys oli todella viihdyttävä ja otteessaan pitävä. Maikin ja Tschickin vuorosanoissa käsiteltiin hienosti teineille keskeisiä aiheita, kuten seksuaalisuus, ulkopuolisuus, ystävyys ja tulevaisuus. Henkilöt olivat vakuuttavia ja käsittelivät aiheita samaistuttavasti.

Suosittelen ehdottomasti etenkin niille, jotka eivät muutoin juurikaan teatterissa käy tai, joilla on mielikuva, että näytelmät ovat pitkäveteisiä ja väsyttäviä. Koska Lada ei missään nimessä ollut.

-Antti Järviniemi

 

15.2.2016 Lukio-opiskelusta voi TYKätäkin!

Noin kahdeksan kuukautta sitten sain kuulla, että minut on hyväksytty Tampereen yhteiskoulun lukion opiskelijaksi. Sittemmin TYKissä opiskelemani kuusi kuukautta ovat olleet tähän astisen pian 10 vuotta kestäneen kouluaikani kirkkaasti parhaat ja ikimuistoisimmat.

TYK on ilmaisutaidon erityislukio, mikä tarkoittaa sitä, että normaalien lukiokurssien lisäksi siellä voi opiskella myös ilmaisuaineita. Tällä hetkellä TYKin tarjontaan kuuluu mm. tanssin, valokuvauksen, maskeerauksen ja jopa nukketeatterin kursseja. Koska ilmaisutaidon kursseista ei luonnollisestikaan voi järjestää yo-kirjoituksia, on näissä aineissa osaaminen mahdollista osoittaa suorittamalla lukiodiplomi.

Hain TYKkiin opiskelemaan juurikin ilmaisutaitoaineiden vuoksi. Toistaiseksi minulla on ollut näyttämötyön, puheilmaisun, luovan kirjoittamisen sekä luovan ilmaisun ykköskurssit ja olen ollut todella tyytyväinen. Opettajat ovat omien alojensa ammattilaisia ja osaavat ehdottomasti hommansa. Mutta vaikka opettajat ovatkin ammattilaisia, ei oppilaan tarvitse osata juuri mitään osallistuakseen kurssille. Näyttämötyön kurssillanikin on oppilaita TV-näyttelijöistä oppilaisiin, jotka eivät ole ikinä esiintyneet missään. Siitä huolimatta kaikki ovat samalla viivalla, ja kaikille annetaan yhtäläiset mahdollisuudet yrittää ja kokea onnistumisia. Lisäksi tunneilla vallitsee hyväksyvä ja suotuisa ilmapiiri. Rennon ja mielekkään yhteistyön aikana tutustuu aivan huomaamatta todella moniin uusiin ihmisiin.

Luovien kurssien päätteeksi järjestetään useinmiten niin kutsutut näytönpaikat, joissa kurssin oppilaat esittävät aikaansaannoksiaan muille koulun oppilaille. Itse olen päässyt katsomaan useita upeita elokuvatyön, tanssin ja näyttämötyön näytönpaikkoja. Lisäksi joka viikko kenellä tahansa koulun oppilaalla on mahdollisuus esittää haluamansa ohjelmanumero noin 10 minuutin mittaisissa aamuperformansseissa. Esitys voi kirjaimellisesti olla ihan mitä vain musiikkipotpureista yhden miehen näytelmiin tai vaikkapa kainalopieruserenaadiin. Yleensä mitä typerämmän kuuloinen esitys, sitä hauskempi se on!

Lisäksi opiskelijakunnan hallitus, johon itsekin kuulun, järjestää aktiivisesti oheistoimintaa piristämään koulupäiviä. Viimeisimpänä Kesä keskellä talvea -teemapäivä, jolloin ihmiset sonnustautuivat bikineihin ja aurinkolaseihin, ja aulassa pelattiin rantalenttistä sekä nautittiin hedelmäsmoothieista ja kesähiteistä.

Eri kouluissa opiskelevien kavereidenkin keskuudessa minulta on usein kysytty, että tuleeko minusta joku näyttelijä tai kirjailija, kun kerta olen TYKissä. Tietysti TYKkiin varmaan keskivertoa enemmän hakee luoville aloille pyrkiviä opiskelijoita kuin muihin lukioihin, mutta ihan yhtä lailla TYKistä valmistuu ylioppilaita, kuin kaikista muistakin Suomen lukioista. Ei näyttelijöitä eikä kirjailijoita, vaan ylioppilaita. Vaikka opiskelee TYKissä ei se tarkoita, että olisi edes pakko ottaa yhtä ainutta ilmaisutaitokurssia. Ei missään nimessä! Minäkin tiedän useita opiskelijoita koulustani, jotka eivät ole aikeissa ottaa yhtäkään ”luovaa” kurssia, vaan ovat tulleet TYKkiin hyvän ilmapiirin vuoksi. Mutta mikäli haluaa vaikkapa kirjailijaksi niin ei TYK ole lainkaan hassumpi paikka kurkotella kohti tuota unelmaa. Luovan kirjoittamisen opettajani tiesi kertoa, että sinä aikana, kun hänen omasta lukiostaan valmistuneista on tullut yksi kirjailija, on TYKistä niitä tullut reilu 20.

Eikä minun mielestäni ilmaisutaitoaineita opiskella sen vuoksi, että tultaisiin filmistaroiksi. Mieleeni ei tule yhtään työtä, jossa ei tarvitsisi puhua toiselle ihmiselle. Puheilmaisun kurssilla aloitettiin ihan kuulumisten kysymisellä vieruskaverilta ja loppukurssista lausuttiinkin jo runoja koko luokan edessä. Kurssin tärkeimpänä antina oli oppia pääsemään esiintymispelosta eroon. Eiköhän ihan kuka vain hyötyisi kyseisestä taidosta riippumatta tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Kenties joku yhdeksäsluokkalainen siellä ruudun toisella puolella pohtii tälläkin hetkellä, mihin jatko-opiskelupaikkaan sitä hakisi. Jos yllä mainitsemani asiat yhtään herättivät kiinnostusta tai koet, että ehkä TYK voisi olla minunkin paikkani, niin ei muuta kuin tutustumaan rohkeasti! Kenties sinäkin löydät itsesi vuoden päästä bikineissä tanssimassa TYKin aulasta Macarenan tahtiin.

-Antti Järviniemi

 

22.6.2015 Isla Nublar herää jälleen henkiin

Varmasti yksi kesän odotetuimmista uutuuselokuvista on vihdoin täällä! Jurassic World jatkaa siitä mihin Jurassic Park -trilogia jäi 14 vuotta sitten.

Veljekset Zach (Nick Robinson) ja Gray Mitchell (Ty Simpkins) lähtevät vierailemaan tätinsä Claire Dearingin (Bryce Dallas Howard) luokse Jurassic World -teemapuistoon Isla Nublarille. Claire toimii puiston operoivana johtajana, joten hänellä ei ole aikaa vahtia siskonsa lapsia toisin kuin hän oli siskolleen luvannut. Clairen aika menee täysin uuden vetonaulan, hybrididinosaurus Indominus rexin lanseeraamiseen. Indominus rex on geenimuunneltu 15 metriä korkea superälykäs dinosaurus, joka onnistuu pakenemaan aitauksestaan. Saarella olevat yli 20 000 vierailijaa ovat kaikki vaarassa, mutta Claire lähtee dinosauruskouluttajan Owen Gradyn (Chris Patt) kanssa pelastamaan Zachia ja Grayta.

Elokuva tarjosi lähestulkoon kaiken mitä odotinkin; jännitystä, toimintaa sekä upeaa tietokoneteknologiaa ja erikoistehosteita. 3D:nä elokuva kirjaimellisesti imaisi sisäänsä, mutta 3D -teknologiaa olisi voinut mielestäni käyttää huomattavasti enemmän ja monipuolisemmin. Joka tapauksessa Jurassic World on mielestäni yksi elokuvista, jotka on vain pakko katsoa 3D:nä. Tietokoneteknologian lisäksi fyysisetkin lavasteet tekivät vaikutuksen ja toimivat hienosti vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Näyttelijöiden suoritukset olivat loistavia. On varmasti haastavaa eläytyä esimerkiksi pakenemaan dinosaurusta, kun kuvaushetkellä takana ei oikeasti ole mitään muuta kuin vihreä kangas. Siitä huolimatta etenkin vasta 13 -vuotias Ty Simpkins onnistui erinomaisesti. Myös Bryce Dallas Howardin muuntautumiskyky laskelmoivasta bisnesnaisesta äidinvaistomaisesti toimivaan tappajaan oli yksi suosikeistani.

Elokuva toi hienosti esille ihmisten ahneuden ja itsekkyyden. Rahan vuoksi luotiin äärimmäisen vaarallinen tappaja, joka vaatikin monen ihmisen ja dinosauruksen hengen. Tämän seuraukset jäi myös täysin avoimeksi. Elokuva loppui ennen kuin selvisi minkälaisiin toimenpiteisiin teemapuistoa ja/tai sen johtajia kohtaan ruvettiin. Toki suurin osa heistäkin kuoli tapauksessa.

Elokuvan juoni jäi melko yksinkertaiseksi. Mielestäni näinkin suuren budjetin elokuvaa tehdessä pitäisi keskittyä enemmän käsikirjoitukseen kuin erikoistehosteiden kanssa kikkailemiseen, vaikka niilläkin tietty suuri rooli elokuvassa onkin. Elokuva ei lähtenyt lainkaan kehittymään pintaa syvemmälle ennen kuin ihmisiä ja dinosauruksia jo alettiinkin silppomaan ja syömään. Vasta Clairen ja Owenin pelastusoperaation aikana hahmojen väliset suhteet alkoivat syventyä, mikä sekin on tietysti parempi kuin ei milloinkaan. Samoin silppomisen ja syömisen loputtua tarinan loppua tai mahdollista jatko-osaa ei lainkaan lähdetty pohjustamaan vaan elokuva loppui melkein kuin seinään.

Puutteistaan huolimatta elokuva oli viihdyttävä ja toiminnallinen. Se piti katsojan koko ajan varpaillaan ja valppaana. Vaikka monissa juonen käänteissä jo melkein arvasikin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, ei elokuvakokemus kuitenkaan kärsinyt siitä. On hienoa, että Jurassic Park sai jatkoa ja pääsee valloittamaan uusia katsojasukupolvia.

-Antti Järviniemi

 

15.6.2015 Årets sommarplågor!

Varje sommar dyker det upp flera poppiga, glada och somriga låtar som försöker bli den där låten man alltid minns från just den sommaren. Jag har nu tagit fram ett par låtar som vill bli ihågkomna från sommaren 2015.

Anna Abreu – Bandana. Proffsig och för en gångs skull en sommarlåt som inte innehåller anspelningar på sex. Sommarens plagg för Anna Abreu är definitivt en bandana men är den det för alla andra? Kanske inte, men låten lämpar sig bra som musik på ett sommarparty eller i bilen på väg till sommarstugan.

Kasmir feat. Saara – Vauvoja. Förra årets sköna sommarlåt Vadelmavene av Kasmir var bra och i år har han förstärkning av Saara, även känd som SMO eller Smoukahontas. Hon som snackar gibberish på typ alla språk. Jag tycker hon är ganska fantastisk men jag var besviken då hennes låt Ur Cool kom ut. Som tur så gjorde hon Vauvoja med Kasmir. Där får hon visa vad hon går för. För hon är faktiskt otroligt duktig på att sjunga. Plus för videon som leker med könsnormer. Låten handlar om att ha skyddat sex. Vilket ju är bra.

Gung i kajutan. Också Yle Radio X3M har en finlandssvensk sommarlåt. Och det blir knappast mer finlandssvenskt är det här. Det är mycket båtliv och sommarromans. Låten är i själva verket ganska catchy och Fredrika Lindholms låga stämma med Janne Grönroos som kastar (loss) skämt mellan raderna gör låten ganska gulligt finlandssvensk. Kommer du att chilla vid kusten denna sommar är detta antagligen låtalternativet nummer ett.

Teflon Brothers – Pämppää. Finska är en bra språk att rappa på. Hårda kanter och mycket vokaler funkar ganska bra. Vid första ögonblicket känns ändå Pämppää som en ganska tråkig och intetsägande låt. Efter att ha lyssnat igenom låten så fungerar den lite bättre. Pämppää etsar sig fast i huvudet och du blir tvungen att lyssna på låten på nytt. Däremot så tror jag nog att Teflon Brothers, likt allt annat på teflon, lätt glider ur pannan redan innan hösten och låten kommer att vara bortglömd ganska så snabbt.

– Emil Ehnström

 

Tietoa kirjoittajista

Emil Emil Ehnström är en 20-årig kille som studerar journalistik på Social-och Kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet. Han gillar lugn och meningsfull musik och har svårt att tampas med 80-tals punk. Även teater, franska filmer och roliga noveller är kulturformer som Emil uppskattar högt.

Antti Antti Järviniemi on vuonna 1999 syntynyt kangasalalainen nuori. Hän kuuluu Kangasalan Nuorisovaltuustoon ja Tampereen Pallo-Veikkojen jalkapallojoukkueeseen. Urheilun lisäksi Antti harrastaa kirjojen lukemista, musiikin kuuntelemista sekä kirjoittamista.

Minna Minna Jauho on 21-vuotias yhteisöpedagogi-opiskelija Helsingistä ja toimii tämän kevään Nuori Kulttuuri – säätiön harjoittelijana. Hän työskentelee eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa ja kokee omaksi vahvuudekseen taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön. Minna harrastaa tanssia, valokuvaamista ja kirjoittamista.

 
 
css.php